Krimin sota. Nyt.

Kymmeniä tuhansia kuolleita. Miljoonia kodeistaan paenneita ihmisiä. Uhrauksia, joille ei loppua näy.  

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siitä seurannut sota on ollut otsikoissa yli puoli vuotta. Ja syystä. Sota on aiheuttanut valtavasti inhimillistä kärsimystä ja aiheellisia tuhoja, jotka näyttävät jatkuvan hamaan tulevaisuuteen. Sotatila Ukrainassa on ollut periaatteessa aktiivinen vuodesta 2014, jolloin Venäjän joukot miehittivät Ukrainalle kuuluvan Krimin alueen ja julistivat sen jatkossa kuuluvan itselleen. Yli kahdeksan vuotta Krim on ollut valloitettuna, ja Euroopassa jo melkein totuttiin ajatukseen, että se on mennyttä kuten Suomen Karjala konsanaan.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi esitti elokuun 23. päivän puheessaan, että sodan yksi keskeisimmistä ratkaisuista liittyisi Krimiin: Krim aloitti sodan ja Krim päättää sodan. Monimutkaisessa sopassa se kuulostaa yksinkertaistetulta mallilta, mutta jokin ratkaisumalli on oltava olemassa.

”Krim aloitti sodan ja Krim päättää sodan.”

Krim oli osa suvereenia valtiota. Sen tosiasian merkitys on vuosien myötä ehtinyt monelle himmetä. Joka tapauksessa Venäjä miehitti alueen väkivalloin 27.2.2014 ja rikkoi räikeästi Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Samalla Ukraina menetti lähes kokonaan Mustanmeren maakaasu- ja maaöljyvaransa. Länsimaat reagoivat jo silloin pakotteilla, mutta suuri yleisö oli silti todellisuudesta hämmentynyt. Yksi syistä on alueen sekava historia.

Tauriasta Jaltalle

Suomen historian näkökulmasta Krim on tullut tunnetuksi itämaisen sodan eli vuosina 1853–1856 käydyn Krimin sodan kautta. Läheisemmin se muistetaan meillä kauheana Oolannin sotana, joka oli yksi sodan näyttämöistä.

Antiikin aikoina Krim tunnettiin Taurian niemimaana. Sinne oli perustettu siirtokuntia ja se toimi suosittuna kauttakulkupaikkana. Krim on vasta myöhemmin tataarien antama, linnoitukseen viittaava nimi. Paljon myöhemmin Venäjä miehitti sekasortoisen alueen keväällä 1783, ja silloinen vallassa ollut kaanikunta liitettiin Venäjään.

Seuraava tunnettu historian luku liittyi itämaiseen sotaan seuraavalla vuosisadalla. Krimin sodan syttymisen syyt juontuivat katkeruuden sävyttämästä historiasta. Ranskan keisari Napoleon III halusi palauttaa ylpeyden ja kostaa ensimmäisen Napoleonin epäonnistuneen Venäjän sotaretken aiheuttaneet nöyryytykset. Samaan aikaan englantilaiset kokivat venäläisten kanssa välirikon, koska Konstantinopolissa ei kyetty pitämään Turkin suurvaltaa koossa ja kurissa. Venäläiset olivat käyttäneet Turkin heikkoutta hyväkseen, ja etenivät kohti etelää. He olivat käyneet ratkaisemattomia taisteluita ja erillisiä sotia jo 1800-luvun alussa. Niinpä Britit päättivät tukea vastassa ollutta heikkoa Turkkia, varmistaa itään kulkeutuneet kauppareitit ja estää Venäjän pääsy Välimerelle.

Sodan alkamisen suurimmat syyt olivat pelko, väärinkäsitykset ja sekaannukset. Tuttuja teemoja myös 2020-luvulta.

Krimin niemimaalla käyty Inkermanin taistelu 5.11.1854 on yksi surullisista esimerkeistä. Se kesti vain kuusi tuntia, mutta sen karmeana saldona oli yli 16 000 kuollutta ja epämääräinen lopputulos. Inkermanin tappion myötä Krimin laivastotukikohdan Sevastopolin kukistuminen kuitenkin päätti aktiiviset sotatoimet. Kukaan länsivalloista ei ollut halukas muutenkaan etenemään syvemmälle Etelä-Venäjälle. Vallan vaihtuminen Venäjällä Nikolai I:n kuoltua hillitsi myös sotatoimia. Tsaarina seurannut Aleksanteri II suostui rauhanneuvotteluihin ja rauhansopimus saavutettiin 30.3.1856.

Koko itämaisen sodan suurin saavutus lienee ollut sotasairaaloiden kehittyminen ja terveydenhuoltoon liittyvän siviiliavun merkityksen kasvaminen sotatilanteessa.

Krimin sota ja siitä seurannut rauha eivät todellisuudessa ratkenneet vaan siirsivät väistämättömiä ongelmia. Julmuudet jatkuivat ja epävarmuus jäi kytemään. Jos jotain muuta positiivista tapahtui, Aleksanteri II havaitsi puutteita Venäjän valtiorakenteessa ja koetti korjata niitä poistamalla esimerkiksi maaorjuuden. Hassua kyllä, mutta Italian valtio muodostui tavallaan myös Krimin sodan tuoksinnassa. Se on oma lukunsa, mutta kertoo Krimin alueen merkityksistä eurooppalaisen historian vaiheissa.

Vuonna 1918 Krim julistautui itsenäiseksi. Venäjän sisällissodan päätteeksi alue kuitenkin päätyi bolshevikeille ja se liitettiin Neuvosto-Venäjään. Krimin valtaväestölle kävi myöhemmin huonosti, kun Stalin määräsi heidät käytännössä kuolemaan Keski-Aasian aroille vuoden 1944 siirroissa.

Ennen nykyisiä tapahtumia Krim oli keskeisessä roolissa vuonna 1945, kun Churchill, Roosevelt ja Stalin kokoontuivat Jaltalla sopiakseen jälleen kerran Euroopan uusjaosta ja ns. etupiireistä.

Seuraavana vuonna Krimin autonominen asema lakkautettiin ja vuonna 1954 Krim liitettiin vehkeilypäätöksellä osaksi Ukrainan sekasortoista neuvostotasavaltaa.

 

Miten nykyinen sota päättyy

Sota ei näy arjessa niin kuin se näkyy mediassa. Monet uutisraportit ja salaiset kirjeenvaihtajatiedot, kuten Helsingin Sanomien Jan, kertovat, ettei sota näy juurikaan edes Moskovassa. Miten se sitten näkyisi muualla? Lippuina sosiaalisessa mediassa?

Olemme kuitenkin oppineet Ukrainasta paljon. Viimeisen puolen aikana erityisen paljon. Se on lähestynyt Eurooppaa. Olemme kuin olemmekin yhtä. Toisin oli vuonna 2014. Muistan – ja seuraava kuulostaa varmasti ylimieliseltä – kuinka jaoin sosiaalisessa mediassa Ukrainan lipun helmikuussa 2014 ja monet ihmettelivät, miksi kannatan Ruotsia jääkiekossa. Syy satunnaisiin kysymyksiin oli varmasti vajavaisissa ja värittyneissä tiedoissa. Ukraina oli tuolloin vielä kaukana mielistämme. Sillä oli kehno maine lähes samanveroisena läpeensä korruptoituneena valtiona kuin Venäjäkin, eikä monellakaan ollut tietoa silloisten poliitikkojen mahdollisista demokraattisista pyrkimyksistä. Miten olisimme voineet tietää? Mediassa sai palstatilaa lähinnä turmeltunut poliittinen johto.

Itse olin kerran käynyt Ukrainassa 2010-luvun alussa. En suinkaan missään kaukana Venäjän rajalla vaan Puolan kupeessa upeassa keski-eurooppalaisessa Lvivissä, jonka loisto tosin edusti mennyttä päivää. Kadut olivat muhkuraisia, talojen seinät halkeilivat ja illalla kaupunkiin astui keskiaikainen pimeys. Kauppahallien hurmeen katkun leikkasi vain napakka Nemiroff-annos. Mutta ilmassa oli paljon positiivista. Ihmiset olivat äärimmäisen ystävällisiä, ravintoloissa oli erinomaista ruokaa ja ihmiset koettivat parhaansa mukaan nousta neuvostoajan kurjuudesta. Osa keskustan ostoskeskuksista ei eronnut länsimaisista esikuvistaan mitenkään.

Nyt tuota mentaliteettia on ajettu maan rakoon Venäjän moukaroidessa maata kohti kivikautta. Lännessä saatetaan silti olla toiveikkaita ja uskoa jopa Ukrainan selviävän sodasta voittajana. Onko se mahdollista? Onko Krim ratkaisu?

Kun Venäjän aloittama hyökkäyssota alkoi helmikuussa 2022, sen arveltiin aluksi olevan ohi melko nopeasti. Venäläisten mielissä päivissä. Skeptisimmät arvioivat sen kestävän viikkoja, ehkä kuukausia. Puolen vuoden jälkeen sitä voi alkaa hyvällä syyllä vertailla Lähi-Idän loputtomilta tuntuviin kiistoihin.

Sekava Krimin historia ei tarjoa minkäänlaista helppoa ratkaisua tai oppituntia. Vaikka sota näennäisesti alkoi Krimiltä, se ei pääty Krimiin. Tuskin tulee uutta Inkermanin taistelua, jossa Venäjän taistelumoraali tapetaan. Eikä Venäjä peräänny, koska heillä on neuvotteluvaltteinaan ydinaseet ja potentiaalinen ydinkatastrofi. Länsi, käytännössä Nato, voi esimerkiksi ydinvoimatilanteen eskaloituessa liittyä sotaan, mutta hyvin pian olemme oikeasti kolmannessa maailmansodassa, joka todella alkaa näkyä katukuvassa. Pienet inflaatiot ja sähkönhinnan hypähtelyt ovat silloin vaihtoehdoista niitä toivottavampia.

Median tarjoama länsimainen näkökulma on toisin sanoen liian toiveikas. Milloin on nähty Putinin kuolevan hetkenä minä hyvänsä syöpään tai sotilaalliset johtajat siirretty syrjään. Ukraina on taistellut sitkeästi, mutta ilman jatkuvaa aseapua voimat hiipuvat. Läntisten maiden myötätunto kääntyy häpeäksi, kun liian moni kuolee. Aikaa kuluu ja Ukraina ehtii tuhoutua.

Venäjän historiasta tulee mieleen toisen maailmansodan taistelut Stalingradissa. Silloin asetelma oli toinen, mutta periksi he eivät anna. Sodan tulevista kauheuksista pitävät huolen myös kohta muuttuva vuodenaika, liejuinen maa ja hyinen sää. Niin katkeralta kuin se kuulostaakin, sodan voi päättää vain kompromissi.

F-35 on uskottavaa historiaa

Suomi eli Suomen hallitus päätti perjantaina 10.12.21 maan historian suurimmasta asekaupasta ja ilmoitti valinneensa Suomen seuraavaksi hävittäjäksi yhdysvaltalaisen F-35A Lightning II -monitoimihävittäjän. Sen kaupallisena valmistajana toimii yritys nimeltään Lockheed Martin, joka tunnetaan erityisesti vakoilukoneista. Toki maailman suurimpana aseteollisuuden konsernina sillä on tappavia tuotteita lähes mihin tahansa tarpeeseen.

Julkisuudessa HX-hanke ja sen julkistaminen on uutisoitu ja analysoitu hyvin rationaaliseen sävyyn, ja miksei olisi. Kyse on toki puolustuspolitiikasta, mutta hävittäjäpäätöksessä myös rahasta, ja se kiinnostaa suurta yleisöä. Miljardi-investoinnit puolustukseen nähdään selkeimpinä kuin vaikkapa konserttitaloon tai mykistävän kalliiseen viihdekeskukseen satsaaminen. Kallista on, mutta kallis on suojeltava kohdekin.

Eurooppalaisetkin osaavat kyllä valmistaa teknisesti päteviä hävittäjiä, jopa sellaisia, joilla oikeasti soditaan ja käydään ilmataisteluja, mutta amerikkalaiset ovat sitten kuitenkin askelen pari edellä. F-35 oli kandidaateista ainoa, joka edustaa niin sanottua viidettä sukupolvea. Epäilemättä sellaisia tulee jossakin vaiheessa muiltakin, joskus jopa kuudennen polven koneita. Mutta se on tulevaisuutta.

Lento historiaan

Voittajan nimessä kuuluu myös historia. Lockheed SR-71 ”Blackbird” oli aikoinaan maailman nopein, omalla karhealla tavallaan myös kehittynein ja epäilemättä myös yksi maagisimmista sotakoneista. Sen pääasiallinen tehtävä oli tiedustelu, se lensi parhaimmillaan 3,3-kertaista äänennopeutta avaruudellisessa, lähes 26 kilometrin korkeudessa (Vertailuksi Virgin Galacticin suorittama 11.7.21 avaruuslento, jossa VVS Unity -avaruusalus saavutti 85 kilometrin korkeuden). Kun se oli maassa, sen tankeista tihkui ulos polttoainetta. Se ei ollut rakennevika, vaan johtui rungon väljyydestä: suurissa nopeuksissa ja korkeuksissa lämpölaajeneminen tilkitsi vuotavan koneen napakaksi. Ensi kerran tuo mustarastaaksi nimetty ilmestys nousi ilmoille paria päivää ennen jouluaattoa 1964. Viimeisen kerran sillä lennettiin 9. lokakuuta 1999. Teknisen ylivoimaisuuden oli korvannut, ei vielä ylivoimaisempi ja nopeampi lentokone, vaan muut tiedusteluteknologiat. Sama riski saattaa piillä myös F-35:n yllä, joka muuten kunnioittavasti hieman muistuttaa Blackbirdia, mutta sitä lienee turha puntaroida nyt. Päätös puolustuksesta oli joka tapauksessa tehtävä.

Olisiko eurooppalainen vaihtoehto voinut mitenkään olla varteenotettava, vaikka sitten uusimmasta ilmailuteknologiasta joustaen? Miksei, mutta historia ei puolla uskottavuutta. Esimerkiksi Ruotsin tarjoama Saab Gripen E/F olisi varmasti ollut erittäin pätevä hävittäjä, mutta hävittäjät ovat muutakin kuin koneita. Ne ovat yhteistyötä ja luotettavuutta. Sellaisia asioita arvioidaan myös historian näkökulmista. Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi pyysi apua läntisestä naapurimaasta. Ei heti tullut. Eikä sitä saanut Norjakaan. Tämä voi edelleen olla yksi monista syistä siihen, miksi Norja haluaa kuulua Natoon ja Suomi lentää mieluummin amerikkalaisilla koneilla. Historia tuntuu ja se tulee aina suurissa päätöksissä vastaan.

Vaikka Ruotsi on yksi maailman johtavista aseita myyvistä maista, sen valmius sodankäyntiin on monien arvioiden mukaan edelleen heikko, ja sitä se oli myös toisen maailmansodan sytyttyä. Talvisota aiheutti Ruotsissa hallituskriisin, vaikka kansalaisille se olikin aluksi vain lumisotaa Kungsträdgårdenissa. Osa olisi halunnut rientää auttamaan Suomea, kuten ulkoministeri Richard Sandler, mutta pääministeri Per Albin Hansson ilmoitti lopulta, että virallista apua ei heru, koska Ruotsi olisi vastedes sotaa käymätön maa. Apua lopulta tuli, mutta alun jahkailu jäi varmasti kummittelemaan: toimisiko yhteistyö tosipaikan tullen? F-35 todistaa, että eipä taida toimia.

Tom Cruise ei ole Tom Cruise

Sosiaalisen median virrassa ei ole voinut olla törmäämättä deepfake-ilmiöön. Teknisesti yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että jonkun toisen ihmisen kasvoihin upotetaan toisen kasvot ja persoona. Tekniikka on ollut ällistyttävän hyvä jo jokusen vuoden, mutta uusimmat Tom Cruise -videot ällistyttävät entisestään. Niin hyviä ne ovat.

TikTok-palvussa @deeptomcruise on levinnyt kulovalkean tavoin, eikä tähti itse tunnu olevan pahemmin pahoillaan ilmiöstä. Videot ovat jokseenkin harmittomia, niissä näyttelijästara mm. pelaa golfia ja soittaa kitaraa. Ja antaa jotenkin ymmärtää, että ei ole hän, vaikka ehkä voisikin olla. Hämmentävintä ei ole pelkästään kasvojen täydellinen samankaltaisuus, myös ääni on selvästi Cruisen!

Teknisesti taiturimaisten videoiden tekijäksi on ilmoittautunut VFX-suunnittelija Chris Umé. Cruise tuskin olisi niin ilmetty Cruise, ellei häntä näyttelisi hyvin pitkälle saman oloinen kaveri nimeltään Miles Fisher. Lieneekö kohtalon ivaa vai tarkoituksellisuutta, että Cruisen roolihahmo Mission Impossible -elokuvissa harjoitti tätä samaa deepfake-touhua – tosin elokuvissa deepfake toimi myös livenä.

Sanomattakin on selvää, että tämä on vain alkusoittoa. Mitä kaikkea poliittista ja taloudellista sekamelskaa tällainen teknologia vielä saakaan aikaan. Ehkä myös ihan hauskojakin hetkiä.

 

Pentagon avaa ufopelin

Juhannusviikolla ja sen jälkeen on luvassa paljon ufoaiheisia uutisia ja siihen liittyviä spekulointeja. Ne käyvät jo kuumina erityisesti Yhdysvalloissa, mutta rantautuvat kohta laajemmin myös meille. Uutiset ja pohdinnat liittyvät tunnistamattomiin lentäviin esineisiin. Näistä ilmiöistä on vuosien mittaan käytetty kolmikirjaimista lyhennettä ufo. Tuo lyhenne on ehtinyt kerryttää itselleen inflaation ja sen verran epäuskottavuustaakkaa, että useat tahot tuoneet tilalle käsitteen UAP (Unidentified Aerial Phenomena). Kyse on lopulta aivan samasta asiasta.

Tulevan kuhinan taustalla on Yhdysvaltain puolustusministeriön Pentagonin aikomus laajan ufo-raportin julkaisemisesta perjantaina 25. kesäkuuta. Raportin sisällöstä on saanut vihiä jo tietyt vaikutusvaltaisemmat mediat, kuten The New York Times. Jo yli vuosi sitten pari Yhdysvaltain laivaston lentäjien kuvaamaa videota tunnistamattomista aluksista todettiin virallisella taholla aidoiksi, mutta ilman sen kummempaa selitystä. Videot oli kuvattu vuosina 2004 ja 2015. Materiaalia on kuitenkin enemmänkin, ja nyt raportti tuo julkisuuteen laajemman kattauksen selittämättömyyksiä.

Tietyt asiat eivät muutu. Ufotutkijat lienevät tyytyväisempiä ja ainakin osittain innoissaan ja skeptikot hiovat jo vasta-argumenttejaan. Mitä siis pitäisi miettiä ja huomioida?

Mediajulkisuuden ja tämän tyyppisen uutisoinnin takaa löytyy varmasti jokin suurelle yleisölle tuntematon motiivi. Tuodaanko meille nyt virallinen tieto maan ulkopuolisen älyn olemassaolosta ja virallistamisesta? Onko motiivina herättää epävarmuutta ja pelkoa? Vaihtoehtoja on varmasti useampiakin, mutta näiden kahden välillä laittaisin rahat kiinni jälkimmäisen puolesta: Jos puolustusministeriö myöntää, että havaitut esineet ja alukset eivät kuulu Yhdysvalloille, kenelle ne sitten kuluvat? Kiinalle vai Venäjälle? Kolmas vaihtoehto on kiusallisin, jollekin selittämättömälle. Joka tapauksessa, tällaisella ulostulolla on vain yksi vaikutus, turvallisuusuhan luominen. Jos nopeasti suoristaa mutkat, tällä voidaan kenties painostaa saamaan aseteollisuudelle enemmän varoja ja saamaan suuri yleisö puolelleen.

Entä jos alukset todella ovat extraterrestriaalista alkuperää, mitä jos maahan on tuotu teknologiaa, joka ei ole tästä sivilisaatiosta peräisin? Tähän haluavat monet uskoa ja uskovatkin. Mutta skeptikoiden joukko on vähintään yhtä suuri. Modernin ajan ufohavaintojen historia on kestänyt karkeasti ottaen noin 70 vuotta. Ensimmäiset julkisiksi tulleet ja suurta kiinnostusta herättäneet havainnot tehtiin 1940-luvun lopussa, kun yhdysvaltalainen lentäjä ja liikemies Kenneth Arnold raportoi nähneensä ”lentävän lautasen” – tai joukon nopeasti eteneviä tunnistamattomia esineitä ilmatilassa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvaltain länsirannikolla. Lehdistö julkaisi aiheesta uutisen 26. kesäkuuta 1947  ja sai aikaan havaintojen tulvan.

Alienin ruumiinavaus Roswellin ufomuseossa. Kuvalähde: Wikimedia Commons, John Manard

Ufoista kasvoi hetkessä valtava ilmiö. Jo seuraavassa kuussa Uudessa Meksikossa sijaitseva pikkukaupunki Roswell päätyi maailmankartalle. Sinne kun olisi tietojen mukaan syöksynyt tuntematon alus, joka olisi päätynyt armeijan haltuun.

Ufoja ja avaruuden selittämättömiä ilmiöitä on ollut toki nähtävillä vanhemmissa kirjoituksissa ja kuvissa, mainintana jopa raamatussa. Ufohavainnot pistettiin virallisemmanoloiseen muotoon vuonna 1972, kun ufo-tutkija ja tähtitieteen professori J. Allen Hynek julkaisi kirjan The UFO Experience: A Scientific Inquiry. Käsite Close Encounter tehtiin siinä tutuksi. Suurelle yleisölle käsitepari tuli viimeistään tutuksi Steven Spielbergin elokuvan Kolmannen asteen yhteys (Close Encounter of the Third Kind) myötä.

Suurimpaan osaan selittämättömistä taivaan ilmiöistä on kuitenkin löytynyt luonnollinen ja tunnettuun maailmaan liittyvä selitys. Milloin havainnoissa on ollut kyse valolla varustetusta säähavaintopallosta tai kyvykkäästä droonista, milloin jostakin muusta enemmän tai vähemmän ylimaallisesta. Viimeaikaisten ulostulojen sävy on kuitenkin vakavahenkisempi, eikä armeijan virallisiksi julkistamiin kuviin enää riitä näkemys pelkistä huippunopeista lennokeista.

Jos oletetaan, että kyse todellakin olisi maan ulkopuolisen älyn valmistamasta tuotteesta tai tarjoamasta teknologiasta, tieto olisi mykistävän suuri. Se romahduttaisi ja vähintäänkin heikentäisi kertaheitolla uskontojen tai talousteorioiden pohjan sekä itsenäisten valtioiden järjestelmien perusteet. Sitä tietoa Pentagonilta lienee turha odottaa. Mutta minkälaisen pelin Pentagon oikeastaan nyt avaa?

Ufohavainnoissa ja keskusteluissa aiheen ympärillä ajaudutaan välittömästi uskottavuuteen ja kysymyksiin uskottavuusjärjestelmistä. Ufoaiheet ovat useimmiten enemmän tai vähemmän naurettavuuden valokeilassa. Siksi niistä puhuminen vaatii pokkaa, tohtorintutkintoja ja kylmäpäisyyttä, parhaimmassa tapauksessa näitä kaikkia. Asiaan perehtymättömälle kyse on vain ja ainoastaan uskosta. Ilmiötä leimaa polarisoituminen. Toinen ääripää kieltää kaiken ja toinen tietää kaiken salailun johtuvan salaliitoista. Keskitiellä pysyminen on vaikeinta. Mitä kaikkea halutaan ja pystytään kuvittelemaan ja omaksumaan, ja kuinka olla pitämättä tätä kaikkea sulana hulluutena.

Amerikkalainen lääkäri ja ufotutkija Steven Greer on äärimmäisen vakuuttava puhuja. Hänelle on päivänselvää, että ufoja on. Niitä on sekä maan ulkopuolisen älyn rakentamia että ihmisen tekemiä (man-made). Hänen mukaansa uusimmat ulostulot ovat pelkkää politiikkaa ja mediapeliä. Meille nyt näytetyt kuvat nopeista aluksista ovat ihmisten tekemiä, ”kaikki alalla olevat tietävät” -tyyppisiä juttuja. Greerin mukaan maan ulkopuolinen äly on tunnettu jo pitkään, se ei ole uhka, mutta uhan luomisella ja lietsomisella saadaan ainoastaan luotua aseteollisuudelle tarpeita ja huomattavasti enemmän määrärahoja kuin jos tilanne olisi jotenkin ideologisesti pohjustettu. Mutta hetkinen, kuinka uskottava Greer oikeastaan on? Hänen Youtube-esiintymisensä ja dokumenttinsa ovat koukuttavia, mutta lopulta niistä jää jotenkin höynäytetty olo. Silti häntä siteerataan ja haastatellaan aktiivisesti ja hän on ilmiselvästi osa jotakin pimennossa olevaa koneistoa.

Monia ufohavaintoja on yhdistänyt tekninen yksityiskohta, joka liittyy perinteisen propulsion eli työntövoimaa tuottavan järjestelmän puuttumiseen. Perinteisissä ihmisen tekemissä nopeissa aluksissa työntövoima tuotetaan suihku- tai rakettimoottoreilla, joiden tuottama jälki näkyy esimerkiksi lämpökameroissa voimakkaina väreinä. Ufohavainnoissa tällaiset valoilmiöt puuttuvat. Yhdysvaltalainen tiedemies ja fyysikko Bob Lazar on esittänyt julkisesti, että hän olisi työskennellyt tutkimushankkeessa, jossa maan ulkopuolista teknologiaa, erityisesti propulsioon liittyvää,  on koetettu avata ihmiselle ymmärrettävään muotoon. Lazar sanoo kuitenkin joutuneensa painostuksen ja negatiivisen kampanjoinnin kohteeksi, ja että hänet on koetettu hiljentää monin keinoin. Googlaamalla Lazar näyttäytyykin vähintään epäilyttävältä. Uskottavamman näkökulman ja viitekehyksen Lazarin kertomuksille tuo Jeremy Corbellin vuonna 2018 valmistunut dokumentti Bob Lazar: Area 51 & Flying Saucers, joka tarjoaa melko pysäyttävän vaihtoehdon: entä jos Lazar sittenkin puhuu totta? Corbell on taiteilija ja journalisti, hänellä on draamantajua ja visuaalista kyvykkyyttä johdatella katsojaa, mutta kertomus vaikuttaa tehokeinoista huolimatta uskottavalta. Samaan uskottavuuteen on kiinnittänyt huomion kanadalaisen The Star -lehden toimittaja Vinay Menon, joka kirjoitti vuosi sitten artikkelin, jossa Corbellin dokumenttiin suhtauduttiin hyvin myötämielisesti. Menon myös viittaa arvovaltaisen The New York Timesin artikkeliin ”No Longer in Shadows, Pentagon”. Hän muistuttaa, että Bob Lazar oli nimenomaan se henkilö, joka teki Alue 51:stä tunnetun. Lazaria 1980-luvun lopussa haastatellut palkittu toimittaja George Knapp uskoo edelleen Lazarin puhuvan totta.

Puhuipa Lazar tosiasioita tai olevan pahasti harhainen tai tohtori Greer salaliittojen ykköspaljastaja tai ammattihuijari, jotakin on meneillään. Nähtäväksi jää, millä perusteella ja millä kiinnostuksen asteella asiat etenevät. Kiina ja Venäjä ovat olleet ainakin länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna aiheesta suhteellinen vaitonaisia. Näistä maista kumpuavat ufouutiset ovat yleensä tabloiditavaraa ja ampuvat nelimetristen pienipäisten avaruusolioiden kera niin yli hiusrajan, että asian pohtiminen on saatettu välittömästi standup-komiikan kanssa samalla lavalle.

Meille länsimaisen ja varsinkin englanninkielisen median seuraaminen on helpointa ja samalla ehkä suppeaa. Sieltä löytyykin muutaman napin takaa uskottavan oloista materiaalia. Suomestakin löytyy, mutta ufoilu on jotenkin vaarallista. Se lyö puhujalle melkein välittömästi hörhönleiman otsaan. Pantagonin aloittaman pelin jälkeen lienee Suomessakin uuden ajan Juhan af Granille taas kysyntää.

Onko sinulla aiheeseen liittyviä (mieluusti uskottavia) lähteitä tai linkkejä? Jaa ne tämän jutun kommenttikenttään ja jatketaan keskustelua.

*

Ohessa joitakin uusimpia ja tyypillisiä uutisointeja ja kannanottoja aiheesta:

Wired: Former Air Force Pilot Breaks down UFO Footage

Washington Post Live

Fran Blance: So, what are they?

60-minutes, haastattelu

Steven Greer, ”Urgent Update” ja ”Update on false disclosure

Scientific American: Experts Weigh in on Pentagon Ufo Report

Narratiivi on nyt narratiivi

Olet varmasti viimeistään nyt törmännyt tähän hassulta kuulostavaan sanaan: narratiivi. Suomenkielisestä se kuulostaa hieman narraamisen ja naurun yhdistelmältä, eikä se aivan kauaksi sanan tunnelmasta edes heitä. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan kertomuksellisuudesta, laajemmasta tarinasta, jota yleisesti voidaan kertoa paitsi suusanallisesti myös liikkuvina kuvina ja laajempina kertomuksien kokonaisuuksina vaikkapa mainonnan välityksellä. Turvallista on aina muistaa sanojen etymologia, tässä tapauksessa latinan verbi narrare, joka tarkoittaa kertomista.

Miksi juuri nyt narratiivi-sanaa viljellään niin tiuhaan? Eikö pelkkä tarina- tai kertomus-sana riittäisi? Ei kai vain sana olisi noukittu amerikkalaisista tai brittimedioista, jotka ovat syväanalyyseissään ruotineet prsesidenttillisiä mediastrategioita, median tapaa osallistua tarinankerrontaan ja yleisön reaktiivisuudesta tarinallistettuun todellisuuteen? Suomalaisissakin tiedotusvälineissä törmää tähän vaikeaan sanaan tämän tästä. Ehkäpä sille onkin tilausta, sen verran tarinallisen oloinen nykytodellisuutemme on.

Viimeisenä opiskelutalvenani – vuosia sitten – samalla kun naputtelin kulttuurihistorian graduani, kirjoitin pitkän analyysin Paul Ricœurin kirjasta ”Time and Narrative”, alkukielellä ”Temps et Récit”. Alkuperäisversion lukemiseen ei ollut mahdollisuuksia, englantikin tuotti suuria vaikeuksia. Kirjoitin kymmeniä sivuja. Ricœurin ajatukset olivat vaikeaselkoisia, mutta sain esseestäni muistaakseni hyvän arvosanan, josta olin pitkään ylpeä. Toivoisin vielä löytäväni tuon tekstin jostakin. Vuosien jälkeen Ricœurin narratiivin syvistä ajatuksista ei ole paljonkaan muistissa, mutta yksi yksinkertaistus kuitenkin. Ihmisten tavoissa ymmärtää on paljon eroja, mutta yksi yhteistä, kyky omaksua tarinoita. Niinpä maailman asiat tuppaavat välittyä parhaiten tarinoiden muodossa, oli sisältö sitten fiktiota tai faktaa. Esimerkiksi historiankirjoituksen ja uskottavan fiktion omaksumisessa voi olla yllättävän vähän eroja.

Narratiiviin asia liittyy niin, että narratiivin ydinavoite voidaan päättää etukäteen: sen jälkeen kyse on vain erilaisten tarinoiden tai tarinoiden yhdistelmien kertomisesta tavoilla, jotka tuottavat mahdollisimman hyviä tuloksia. Narratiivi toisin sanoen tuottaa todellisuutta itsetarkoituksellisesti, vaikka käyttääkin tarinankerronnan tapoja ja jopa fiktiivisiä elementtejä. Pääasia on ymmärryksen tuottaminen hyvällä muodontajulla ja artikuloinnilla. Voimakkaat tarinat kannataa kytkeä myytteihin.

Sellainenkin sanonta on, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Siksi juuri nyt narratiivi on hyvä narratiivi.