Mediasysäyksen sai liikkeelle Ylen MOT-ohjelma (25.2.), joka kertoi Jalovaaran touhuista. Se oli omiaan herättämään kohun, joka on ravistellut kirkkoa ja kirkollista mediaa. Sana-lehti julkaisi 7.3. artikkelin otsikolla ”Kirkollinen media katuu saamattomuuttaan.” Siinä voivotellaan sitä, miksi kirkollinen media ei itse nostanut aihetta esiin.  Juttuun oli haastateltu muun muassa Suomen suurimman kirkollisen median, Kirkon ja kaupungin päätoimittajaa Seppo Simolaa, joka kutsui itseään ja kollegoitaan saamattomiksi nahjuksiksi, jotka pelkäävät omasta yhteisöstä tuleva ryöppyä.

Tämä lienee siis yksi selitys, miksi case Jalovaara on jäänyt syvällisesti käsittelemättä. No, asialle olisi voinut tehdä jotain myös jälkikäteen. Esimerkiksi koettaa saada asiallinen ja rakentava haastattelu aikaiseksi Jalovaarasta, tuoda esiin hänen näkemyksiään ja tarkoitusperiään kiihkottomassa ja ymmärtävässä kontekstissa. Mutta taas pääsivät muut mediat lyömään näpeille.

Tilannetajuinen Iltalehti julkaisee tämän päivän (paperiversiossa) lehdessään koko sivun haastattelun (IL 20.3. s. 8 ) saarnaajasta otsikolla ”Ihmiset eivät ole hylänneet minua.” Ingressi markkinoi jutun harvinaisen avoimeksi ja vain Iltalehdelle myönnetyksi. Onnittelut siitä.

Mitä uutta saamme kuulla? Ei liene yllätys, että Jalovaaran tilaisuudet ovat tupaten täynnä. Demoneista ei puhuta, mutta puhutaan sairaiden parantamisesta ja rukouksen voimasta.

Jalovaaran sanoin: ”Tällä tavalla minun on tapana puhua kuin täällä tänään, tämä oli minun normaali saarnani. Tällä tavalla hoidan ihmisiä.” MOT-ohjelman kohun aiheutti Jalovaaran mukaan sattumalta esiin nostettu aihe, joka on saanut ”kohtuuttoman huomion”.

Haastattelun mukaan hän saa yhä päivittäin satoja rukouspyyntöjä. Samanaikaisesti monen kirkon ovet sulkeutuvat ja kritiikki Jalovaaran toimintaa kohtaan on kovaakin. Maallikon näkökulmasta siinä on melkoinen ristiriita, joka pitäisi selvittää. Mistä on oikein kysymys?

Voisiko kirkollinen media nyt hoitaa tämän, eikä voivotella saamattomuuttaan?

Valkoista savua sieltä sitten lopulta pöllähti sen merkiksi, että uusi paavi oli saatu valittua. Tapahtumaa seuraavat ihmiset, joita oli puoli maapallollista, eivät varmaan itsekään ymmärtäneet miksi kerääntyä moisen ilmiön ympärille, muusta kuin joukkohysterian syistä. Samaa savupiippukäytäntöä voisi toki koettaa testata myös suomalaisten työmarkkinaosapuolten neuvottelusignaaliksi tai herättämään kansan lisäkiinnostuksen eurovaalien aikana.

Pari asiaan kuuluvaa irtovitsiäkin paavista ja savuista saatiin aikaan. Facebook-keisari Petteri Poukka postasi tyylilleen uskollisesti heti mojovan parodian, paavina itseoikeutetusti Seppo Räty:

Mutta hieman yllättäen päivän kovin mediasuorittaja olikin ennen eilistä tuiki tuntematon bloggaaja, nimimerkillä Vuoden siivooja blogipalstallaan This is not the life I ordered. Illalla kun sain syliini linkin, oli jutulla jo huimat 98 kommettia, ja tätä kirjoittaessa kommettien määrä on jo pitkälle toisella sadalla. Kertoo siitä, että lukijoita postauksella täytyy olla todella paljon. Kelpo suoritus, kun ottaa huomioon, että aiemmat kommenttimäärät ovat keskimäärin suhteellisen alhaisella tasolla. Ja veikkaanpa, että juttua jaetaan tänään entistä suuremalla innolla.

Mistä postauksessa oli siis kysymys? Mikä villiinnytti nettiyleisön?

Otsikko kuului kaikessa provokatoorisuudessaan: ”Kevätmuoti – mitä vittua?!” Kirjoittajan tarkoitus oli mennä kaupungille (kaupunki on siis Kuopio) shoppailemaan, mutta kaupat olivatkin yllättäen täynnä käsittämätöntä sontaa. Siis millaista sontaa? Neonvärikästä, kimalteista, kukkakuosista ja niin 80-lukulaista, että ainakin 70-luvulla syntynyttä saattaa hieman jopa ahdistaa. Ja näytti se kommenttitulvan näkökulmasta todellakin ahdistaneen monia. Vertaisvihan määrä kaipaa oikeastaan vähän pohdintaa.

Kirjoittajan rotevat kommentit henkivät syvää diskriminointia kevään muotia kohtaan. Tätä värikkyyttä on tosin pohjustettu jo useamman kevään ajan, eikä ainakaan muodin ammattilaisille värien hyökyaalto tule minkäänlaisena yllätyksenä. Kuopiolainen sisäänostaja on tarkemmin ajateltuna hyvinkin kartalla muodin viimeisimmistä virtauksista. Mutta minkälaista traumaattista hyljeksintää se saakaan osakseen! Mielenkiintoista!

Psykologit puhuvat fobioiden ja traumojen synnyn yhteydessä tunteiden siirrosta. Jokin kauhistuttava tai pelkoa herättävä asia siirretään osaksi jotain muuta: korkeaa paikkaa tai hämähäkkejä kohtaan. Mitä ihmettä tapahtui 80-luvulla, että sitä ilmentävä värikylläisyys saa aikaan tällaisia massahylkimisreaktioita? Vai onko kyse ihan normaalista suomalaisesta vastareaktiosta maailman trendejä kohtaan? Ylistääkö sama kriitikkolauma näitä loimia kolmen tai neljän vuoden kuluttua edistyksellisinä luomuksina ja rohkeina vetoina harmaan massan keskellä? Veikkaisin, että kyse on valitettavasti jälkimmäisestä  - syvästä jälkeenjääneisyydesta.

Tilanne on se, että tänä keväänä ja kesänä (viimeistään, myös Kuopiossa) pukeudutaan rohkeasti väreihin, puhutaan jollakin muulla kuin iPhonella ja kommunikoidaan mieluummin jollakin muulla medialla kuin Facebookilla. #Twitter oli kova juttu neljä vuotta sitten, mutta siihenkin ollaan vasta nyt pikku hiljaa varovasti heräämässä myös Suomessa.

Maukka Perusjätkän sanoin, vaatteet on mun aatteet.

watch?v=3qP1H86vsEo

Yritykset ja yhteisöt miettivät harva se päivä, miten saada asiaansa parhaiten eteenpäin. Myynnin ja markkinoinnin näkökulmasta mietinnät tähtäävät aina kaupalliseen menestykseen, mutta lobbari- ja viestintäorganisaatioiden mielissä ovat myös aidon vaikuttamisen keinot. Hyvä myyntimenestys ja menestyksekäs vaikuttaminen perustuvat kummatkin hyvään kommunikointikykyyn, laajemmin ottaen, viestintään.

 Kauppakamari on toteuttanut laajan viestintäuudistuksen, johon voi tarkemmin perehtyä vaikkapa asiaa esittelevää slideshare-esitystä opiskelemalla. Siinä ei periaatteessa ole mitään ihmeellistä, mutta paljon olennaista ja opittavaa. Perustoimenpiteet on nimetty, paikannettu ja koko viestinnästä piirtyy kohtuullisen selkeä kuva myös viestintäasioita vähemmän pohtivalle. Keskeisin oppi piilee uudistuksen tavoitteissa, joita ovat olleet avoimuus, läpinäkyvyys, vuorovaikutteisuus ja uuden teknologian käyttöönotto. Vieläkään ei mitään tajuntaa räjäyttävää, mutta oleellista ja välttämätöntä raamitusta tätä päivää ajatellen.

Sen verran nämä perusasiat ovat maailmanlaajuisestikin kiinnostaneet, että suomalaiset ovat tienanneet finalistipaikan kauppakamarien maailmankonferenssissa Dohassa (itse tilaisuus järjestetään 22-25.4.).

”Finalistipaikka osoittaa, että olemme maailmanlaajuisia edelläkävijöitä uuden teknologian käyttöönotossa”, sanoo Keskuskauppakamarin viestintäjohtaja Senja Larsen tiedotteessaan.

Myös Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä hehkuttelee finaalipaikkaa:

”Kilpailun finalistiksi pääseminen on hieno mahdollisuus näyttää esimerkkiä koko maailmalle. Kauppakamarien tavoitteena on digitalisoida Suomea. Aloitimme työn itsestämme. Meidän on oltava kehityksen etunenässä, jotta voimme tarjota mahdollisimman laadukasta ja tehokasta palvelua”, hän sanoo. Toimivia perusasioita.

Joskus näiden suurten uutisten päivinä myös perusasioita edustavat jutut kannattaa panna vähintään korvan taakse. Se mikä on yhdelle laadukasta perustekemistä, voikin edustaa toiselle maailman parasta osaamista.

Kauppakamarin eli lyhennettynä K3FIN:n pöhinää kuvamuodossa voi käydä pällistelemässä oheisesta linkistä: http://www.flickr.com/photos/k3fin

Aluksi Ylioppilaslehti hiipi suuren yleisön tietoisuuteen Helsingin Sanomien suurella ja Kekkosen kuvalla höystetyllä jutulla ”Suomen vapain media”, jossa Ylemäiseen tyyliin hesarin Ylioppilaslehden kasvattamat toimittajat haastattelevat itseään aiheesta oma napa ja kokemukset Ylioppilaslehden toimituksessa.

Jutun myötä silmät havaitsevat otsikoita, joissa Ylioppilaslehden nimi alkaa vilistä siellä sun täällä. Ahaa, niin, lehtihän täyttää sata vuotta, ja tietenkin kiinnostaa vuosipäivänsä ansiosta, mutta otsikoilla on muutakin katetta: helmikuun ensimmäisenä Ylioppilaslehden toimittajat olivat tehneet pipopäisen iskun Pörssiklubille ja härnäsivät porvaria tosissaan. Lehden juttu on luonnollisesti kuvitettu aiheeseen liittyvällä videolla. Samana päivänä laadittiin ns. YL Raportti siitä, kuinka paskotaan housuun bussissa matkalla Helsingistä Turkuun.

Viikonloppuun ajoittuu myös uutinen, jossa poliisin kerrotaan kieltäneen alkoholin Ylioppilaslehden 100-v juhlissa.

No onhan siinä klassikon aineksia. Satavuotisen instituution juhlintaa pipo päässä, paskat housussa ja kaiken lisäksi selvin päin, kun poliisi vielä kieltää viinan kittaamisen omissa satavuotisbileissä!

Alkuviikko onkin on ollut Ylioppilaslehden suurta media- ja julkisuusjuhlaa. Pipo siellä, paskat housussa tuolla ja pohdintaa journalismin soveliaisuuksista ja moraalista täällä. Ylioppilaslehti on otsikoissa ja sillä hyvä.

Moraalilla ei kai ole enää nykymenossa juurikaan merkitystä. Journalismi on aina koettanut antaa yleisölle sitä mitä se haluaa, ja siinä on Ylioppilaslehti totta vie onnistunut.

Hinta on kova. Itse en olisi uskaltanut näitä temppuja tehdä, sen verran on vetelät housussa valmiiksi. Jotkut vielä muistavat Jumalan teatterin ja Oulun paskanheittäjät. Siitä maineesta on vaikeaa ellei mahdotonta päästä eroon. Sama kohtalo on näillä YL:n toimittajilla.

Tavallaan sääli, koska esimerkiksi paskajuttuhan oli hyvin kirjoitettu. Kieleltään sopivan roisi ja irvokasta toimitusta havainnollisesti kuvaileva. Narratiivia parhaimmillaan.

Julkisuus on kovaa. Sen eteen pitää pinnistellä ja ponnistella. Mutta kuinka kovan hinnan siitä pitää maksaa? Sen tietää vain Ylioppilaslehden toimittaja ja tulevaisuuden joku kukaties…

Hän on myös saanut osakseen kantaa nykyjohtajan erästä arkkityyppiä, jossa rivimiehen näkökulmasta yhdistyvät ahneus, oman edun tavoittelu ja lyhytjänteisyys johtamaansa yritystä kohtaan. Vehviläisestä on muodostunut tahtomattaan tämän ajan johtajan varoittava esimerkki ja symboli. Mutta onko se hänen syynsä? Eipä taida olla.

Johtaminen on nykyisin konsultointia, valmentamista ja riskinottoa. Näihin lajeihin liittyy voimakkaasti vaihto-ominaisuus. Katsokaa vaikkapa jääkiekkovalmentajia. Hehän saavat lähes päivittäin potkuja, vaihtavat leiriä, saavat elämänsä tilaisuuksia; uusia, samoja ja puolituttuja nimiä vilisee milloin minkäkin joukkueen johdossa. Välillä Venäjällä, taas Suomessa, tänään kotijoukkueen ja huomenna perivihollisen valmentajana. Pitkäjänteisyyttä riittää korkeintaan viiden tappion verran. Sitten viimeistään menee mies vaihtoon. Eikä päätös ole tietenkään valmentajan, vaan omistajan, joka haluaa voittoa ja tuottoa. Aivan samoin kuin tämän päivän yritys. Etenkin silloin kun kyseessä on pörssiyritys. Myös toisin päin. Menestyjät ostetaan omaan leiriin.

Mutta miten tavallinen työntekijä tämän näkee? Suurten yritysten johtajat tulevat tutuiksi käytännössä median välityksellä. Omat mediat (sisäiset tiedotteet, intrat ja muut vempeleet) syöttävät enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittua sisäistä propagandaa, mutta tunteikkaimman tulkinnan ihmiset tekevät jonkun suuren median avulla. Ihmisten väliset keskustelut, nettipalstat ja muut kahvipöytäkeskustelut ajautuvat nopeasti kärjistysten puolelle, ja avot, mielikuva syntyy ja ruumiillistuu.

Tässä valossa Vehviläinen on esimerkkitapaus numero yksi. Hyvässä ja pahassa. Vehviläisen kollegat ja ylemmän tason businesspäättäjät ymmärtävät siirtologiikan, mutta suorittava taho ei. Tekemättä varsinaisesti mitään väärää Mika Vehviläisestä on kehkeytymässä ahneuden apoteoosi.

Onnea Finnairille 

“On ollut hieno kokemus toimia Finnairin toimitusjohtajana ja osallistua siihen valtavaan rakennemuutokseen, joka ilmailualalla on parhaillaan menossa. Olen nauttinut tästä muutostyöstä ja olen saanut tehdä töitä hienon tiimin kanssa, jos kohta mukaan on mahtunut vaikeitakin hetkiä”, Vehviläinen kirjoittaa Finnairin tiedotteessa.

“Yhdessä kaikkien finnairilaisten kanssa olemme onnistuneet toteuttamaan kuluneiden kolmen vuoden aikana monia vaikeitakin muutoksia ja parantamaan Finnairin kilpailukykyä. Uskon, että nyt on hyvä aika jättää Finnair seuraajalle, onhan yhtiö nyt kääntynyt kohti positiivista tulosta ja olemme paremmassa asemassa rakentamaan sellaista Finnairia, jota tulevat isot investoinnit edellyttävät.”

Näin.

Kolmessa vuodessa saa aikaan yhtä sun toista, mutta ei pitkäaikaista luottoa työntekijöille. Vehviläinen on sitä paitsi jo toinen toimitusjohtaja, joka karkaa talosta, voisiko nyt sanoa, kesken kauden. Kolme vuotta on aika, joka sopii konsultille tai syvän suhteen yritykseen luoneelle valmentajalle, mutta toimitusjohtajalle se on liian lyhyt aika. Tuleva toimitusjohtaja ei voi kuin epäonnistua: Hän ei saa asuntoetua, ei niin suurta palkkaa, vähemmän etuuksia, ja todennäköisesti taseeseen rakentuneita kuluja, jotka ryöpsähtävät silmille vuoden parin vuoden kuluessa. Kuka sellaisen paketin haluaa lahjakseen?

Tämä aika toisaalta velvoittaa valmennusvaihtoja. Uutta kykyä, uutta ominaisuutta, uutta verta. Finnairin omistajan ääni ja Vehviläisen ex-boss eli hallituksen puheenjohtaja Harri Sailas kirjoittaa: “Mika Vehviläinen on osoittautunut vahvaksi muutosjohtajaksi, joka on kehittänyt Finnairia määrätietoisesti, jotta se olisi elinkelpoinen lentoliikennealan murroksessa. On ikävää, että Mika lähtee, mutta Finnairilla on erittäin vahva johtoryhmä ja hyvin kokenut hallitus. Nämä varmistavat sen, että yhtiön positiivinen muutos jatkuu, kun uutta toimitusjohtajaa etsitään.”

Onnea matkaan!

Vallankäytön jako on Suomessa erikoislaatuinen. Presidentin pitäisi johtaa ulkopolitiikkaa, mutta sitten kuitenkin häneltä odotetaan jotain selittämätöntä kuninkaallisuuteen haiskahtavaa johtajuutta, jolla kansan fiilistä ohjaillaan – lähinnä median kautta. Halosen kaudella tämä ohjailu jäi tykilläampumisen pelossa usein muumimammatasolle.

Presidentin julkitulo mediassa on kuitenkin aina herättänyt erityistä kiinnostusta. Kekkosen kaudella maailmanmeno ja aika olivat toisenlaiset, mutta presidentin sanomisten painoarvon tunnustaminen ja odotukset rakentuivat suomalaisten dna:han.

Nyt kun presidentti Sauli Niinistö puhuu, ovat odotusarvot vähintään yhtä kovat. Tykillä ammutaan aina, oli kyse sitten koiranhoidosta, rullaluistelusta tai palkanalennuksista.

Järeä viesti

Kun Niinistö sitten keskitti ensimmäisen kunnon tykityksensä, oli myös viestin sisältö harvinaisen raskas. Populismiksi tuomittu ja riskialtis henkilökohtainen palkanalennus-viesti on omiaan aiheuttamaan levottomuutta jokaisen palkansaajan sisuksissa.

Niinistön pääkohde lienee ollut kuitenkin ylimmän johdon tai muun eliitin ylisuuret palkkiot, johon viittaa uudenvuodenpuheen ”itsekkyyden ja suoranaisen ahneuden nousu”. Ottamatta poliittisesti sen enempää kantaa, tuloerojen kasvu kieltämättä vie suomalaista yhteiskuntaa kohti eriarvoisuutta. Sitä voi verrata löyhästi itsenäisyyden alun aikaiseen tilaan, joka sitten laukesi tunnetuin seurauksin. Siinä mielessä Suomen tulisi tarkastella eriarvoisuutta erityisellä tarkkuudella. Perusviisaus toimivassa yhteiskunnassa kun on aina ollut hyvin toimeentuleva keskiluokka. Siksi Niinistön sinänsä hyvää tarkoittava viesti saattaa kapsahtaa juuri tähän herkkään kohteeseen. Kauppalehti ehti jo muistuttaa, että mahdollinen palkka-ale veisi keskituloiselta 5000 euroa vuodessa.

Niinistön rankkaripotkun otti maalissa vastaan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) tuore puheenjohtaja Ilpo Kokkila, joka torjui laukauksen todeten sen teennäisenä. Talouselämän haastattelema Kokkila ei lupaa, että yritysjohtajat näyttäisivät esimerkkiä ja taipuisivat ensimmäisinä palkka-aleen. Hänen mukaansa tärkeämpää on saada aikaan kasvua. EK:n taholta viesti on ollut pikemminkin työtekijöiden palkkojen leikkaus. Tähän kuvaan ei mahdu palkka-ale ainakaan johtajille.

Vasemman laidan lehdistössä Niinistön tempaus on aiheuttanut kyynistä luovuutta. Demokraatin kannessa komeilee tikkaria jakava Niinistö-setä pilkalliseen tyyliin Perkele/populismi-otsikolla; lehden itse syyllistyessä pahimman luokan populismiin.

Pienemmällä tykillä tämän koko viestin ampui itse asiassa ST1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen Talouselmän haastattelussa jo ennen joulua, mutta heitto jäi suuren yleisön osalta lähinnä kuriositeetiksi. Nyt kun presidentti puhunut, alkaa tapahtua. Pahimmillaan ja parhaimmillaan tästä voi kehkeytyä vaalirahan kaltainen pitkällinen sotku, jossa haitat ovat suurempia kuin hyödyt. Jos ei muuta, niin medialle tästä riittää kirjoitettavaa lähiajoiksi.

La liberté éclairant le monde ja kuuuluisa vapauden soihtu on varsinkin katstrofivisioissa koetuksella. Kohta myös tosielämässä. 

Hirmumyrskyn nimi Sandy viittaa etymologialtaan myyttiseen vaaleatukkaiseen Aleksanteriin (Alexandros), jonka tehtävä on pelastaa tai suojella ihmistä (andros). Toisaalta osuvampi nimitys lienee Frankenstorm, jolla tietysti viitataan  Mary Shelleyn tunnettuun romaaniin ja tarinaan ihmisen luomasta hirviöstä. Kuten Frankensteinin hirviö, joka karkasi luojaltaan ja alkoi elää omaa elämäänsä, myös luonnonvoimat tuntuvat kertakaikkisesti karanneen käsistämme. Ainakin olemme niihin koettaneet vaikuttaa kuin Frankenstein ikään.

Frankenstein-tarinan tarkempi nimi on Frankenstein – uusi Prometheus. Toivotaan, että tällä Prometheuksella, ihmisen luojalla ja tulen tuojalla, olisi myös uuden  viisauden tuomisen voima.

Haita kaduilla, kymmenmetrisiä aaltoja, notkuvia pilvenpiirtäjiä… Tällä hetkellä emme voi kuin ihmetellä ja seurata mitä Sandy on saanut ja saa vielä aikaan. Ohessa muutamia linkkejä ja hashtagejä:

http://new.livestream.com/breakinglivenowdirect/sandycam

#sandy

#sandy nyc

#sandycam

#frankenstorm

#HurricaneSandy

#Brooklyn

#skyfall

#APSuperstorm

#HPSandy

http://edition.cnn.com/2012/10/29/us/tropical-weather-sandy/index.html?hpt=hp_t1

http://www.huffingtonpost.com/2012/10/29/hurricane-sandy-eyes-dc-baltimore_n_2037749.html

http://www.fastcompany.com/3002547/fast-company-readers-frankenstorm-picks-best-apps-and-online-tools-during-hurricane-sandy?utm_source=twitter

Edes numerossa viisi ei ole enää mitään maagista. Nyt sitten sitten tuli, kun oli pakko. Mieleen tulee vain viisi asiaa, joita voidaan nimittää vaikkapa virheiksi.

#1 Tuote ei tarjoa mitään uutta

iPhone näyttää käytännössä samalta kuin viisi vuotta sitten. Isompi näyttö, kevyempi kuori ja staattiset kuvakkeet inspiroivat makoisan haukotuksen.

#2 Uudistukset eivät ole innovaatioita

Nopeus, keveys, ohuus ovat ominaisuuksia joilla pysytään hengissä ja vältetään kilpailijoiden pahimmat iskut. Niillä ei valloiteta sieluja eikä markkinoita pitkässä juoksussa.

#3 iPhonen taika on kadonnut

Teknisyys, hinta ja parannuksien luetteleminen on tyhjää puhetta seurakunnalle. Applen yhden päätuotteen pitää edustaa uutta filosofiaa, esteettistä edelläkävijyyttä, ylevyyttä ja ylivertaisuutta. Puhelin sanana on jopa vanhentunut. Samsung Galaxy SIII on esimerkiksi jo ajattelultaan enemmänkin älykäs mobiilipäätelaite kuin vanhanaikainen ”puhelin”. Haloo.

#4 Applen stylistin yksisilmäisyys

Tim Cookin & kumppaneiden muotitaju on näköjään seuraavanlainen: numeroa liian isot farkut, mahdollisesti lenkkarit ja kaavuksi näennäisrento kauluspaita, joka on tottakai housujen päällä. Kyllä nyt näyttää rennolta ja luovalta koko sakki.

#5 Missä on uusin Hitler-video?

Kuka ehtii ensin. Kertokaa!

Ps. On sanottava, että jotain toivoa ja väriä Apple-show’hun tarjosi uusi iPod. Se näyttää tunnustavan kaikkia sateenkaaren värejä ja raikasta designia, toisin kuin mustavalkoisen vakava iPuhelin.

Ohessa linkkejä:

http://mashable.com/2012/09/12/apple-iphone-5-launch-live/

http://live.gizmodo.com/

http://new.livestream.com/cnet/iphone5

http://www.ustream.tv/ltktv

Teknologinen uskonlahko ja kansainvälinen pörssiyhtiö Apple teki historiaa kivuttuaan Yhdysvaltojen historian arvokkaimmaksi yhtiöksi. Applen arvoksi on laskettu nimellisarvollisesti 505 miljardia euroa. Pitäisikö nyt iloita vai itkeä? Vai huolestua?

Applen arvon kasvu on pitkän trendin näkökulmasta epäterve. Olkoonkin, että koko 1990-luvun yhtiö möyri pohjamutien marginaalissa ja odotteli käytännössä Jobsin toista tulemista, näyttää viime vuosien kasvu maallikon silmissä liian nopealta ja eksponentiaaliselta.

Käppyrää tarkastellessa selvän nousutaitteen huomaa iPhonen tulon kohdalla. Kurssia on puntannut myös iPad ja sen päivityt versiot. Taustalla oli kuitenkin jo melkoinen määrä esimerkiksi aineettomia innovaatioita, kuten iTunes. Onkin erikoista, että juuri viimeaikaisen innovatiivisen hiljaiselon aikana kurssi on ampaissut hallitsemattomaan kasvuun.

Applen tapa tuottaa ja tarjoilla uutuuksia on tuonut teknologiaan jotain sinne kuulumatonta, hengen ja sielun. Varsinkin Steve Jobsin tahdittamana laitteisiin ja sovelluksiin kätkeytyi arvoja ja periaatteellisuuksia, jotka ovat mahdollistaneet firman kasvun myös taloudellisesti. Missä on henki nyt? Onko Jobs jättänyt jälkeensä tyhjiön? Onko Apple patenttirikkomuksineen sittenkin kupla?

Henkeä ei ole enää kuin järjettömän kovissa odotuksissa, ylimaallisen suurissa onnistumisen paineissa. Edellisen suuren innovaation esittelystä on vuosia. Ja se on tällä elämän alueella ikuisuus. Kassan suuruus tai yhtiön arvo ei kiinnosta intohimoista Applen käyttäjää. Tuotteen pitää olla kunnossa, ajanmukainen ja se kaikkein kiinnostavin. Tätä tunnetta en enää itse jaa. Tuntuu kuin omenaa purtaisiin nyt liian suurin suin.

Itse vielä näpyttelen uskollisesti vajaan parin vuoden ikäistä 4 Gt:n MacBook Prota. Pöydällä, laukun pohjalla tai missä nyt milloinkin pyörii iPad kakkonen. Työpöydällä mielekkyyttä ja työtehoa on omiaan lisäämään 27” display. Käyttämättömiä iPodeja löytyy milloin mistäkin. Puhelimen kanssa ei mene enää oikein hyvin. Väsyin iPhonen käyttiksen vanhanaikaisuuteen jo reilu vuosi sitten, koetin onneani Nokian N9:n kanssa. Se vaihtui uutta iPhonea odotellessa Samsingin Galaxy S 3:een.

Seuraava tietokone on arvoitus. Nyt jo käy mielessä, että kannattaako enää investoida järeään läppäriin, kun Googlekin jo visioi käyttäjilleen teran vapaata muistia. Eikö siihen filosofiaan riitä kevyemminkin rakennettu päätelaite (Air, joo, mutta 13” ei kaikille riitä). Pelkät parannukset eivät vie asioita eteenpäin: uuden Pron retinanäyttö on kuin Siri, ei se ole mikään innovaatio, ainoastaan tekninen parannus ja lisämauste.

Summa summarum. Odotan Applelta ihmettä. Ja kurssikäppyrän perusteella odottaa aika moni muukin. Apple ei kaikesta uskosta ja hurmoksesta huolimatta ole oikeasti uskonnollinen järjestö vaan ihan oikea yritys, jonka elinehto on vauhdikas innovointi ja tiuha lanseeraustahti. Applen arvokkuus ei kerro yhtiön tulevaisuudesta muuta kuin pelkkää epävarmuutta.

Vaikka Samsungia osittain käytän, en usko heidän olevan tuulenhalkojan roolissa. Korealaiset ovat erinomaisia perässähiihtäjiä, mutta eivät suunnannäyttäjiä. Se rooli oli aiemmin Nokialla, sitten Applella. Mutta onko enää pitkään? Tehkää nopeasti jotain. Tilausta olisi. Haluasin jälleen kirjoittaa vapautuneen antaumuksellisesti tuotteiden ylivertaisesta, jopa aistillista mielihyvää tuottavasta ylivertaisuudesta.

Suomen Marsalkka on mediailmiönä raikas, mutta samalla pelottava. Sen omilla nettisivuilla on tarkka mediaseuranta, blogipäivitys ja rinnakkaiskerronta ynnä muuta. Tekijöillä tuntuu olevan takanaan tarkoitus. Onko se aitoa? Onko tuottaja Erkko Lyytinen markkinointinero? YLE:n hankkeen päätuotanto lienee kuitenkin dokumentti, jonka mainoskampanja tämä erikoiselokuva selvästi on. Mutta markkinointi on tehnyt tehtäviään ja tulokset ovat olleet… puhuttelevia.

Kokonaisuuden idea on aiheen poikkeuksellisessa tulkinnassa. Elokuvan aiheeksi on valittu suurta kansallista mielenkiintoa herättävä Carl-Gustaf Emil Mannerheim: sotilas, kansallissankari ja myytti. Tarinan keskiöön valikoituivat myytin purkaminen ja rakkaudettomuuden kuvaus. Lisäintohimoa herättää sopivasti erään toisen samaista aihetta käsittelevän elokuvan vuosien keskeneräisyys.

Tekijät päätyivät tekemään tarinansa Afrikassa, Kenian ”Riverwoodissa”. Elokuvan omilla nettisivuilla perustellaan seikkaperäisesti afrikkalaisen tarinankerronan taustoja. Samalla tekijät selittävät universaaliuden merkityksestä samastumisprosessissa.

Monikulttuurisuus on myös ohjannut tekijöitä.

Tuottaja Lyytinen kirjoittaa: ” Tiedän, että tarinan viitekehys saattaa tuntua joistakin katsojista vaikealta, jopa käsittämättömältä, mutta elokuva on saanut alkunsa aikana, jolloin nyky-Suomi elää valtavassa murroksessa. Meidän täytyy asemoida itsemme uudella tavalla muuttuneessa maailmassa. Samalla haluamme tukeutua vanhaan ja turvalliseen, ja isänmaallisuus perinteisessä muodossa tuntuu tärkeältä ankkurilta. Tässä tilanteessa tuntui mahdottomalta tehdä elokuvaa perinteisin yli-isänmaallisin nostatuksin.”

Taustalle nousee Lyytisen mukaan tarve ilmaista isänmaallisuutta uudenlaisin keinoin. Lopputuloksena on kelpo disruptio. Mutta tässä vaiheessa mikään ei ole vielä mennyt maalin.

Harva on elokuvaa vielä nähnyt. Harva edes 25 sekunnin traileria. Dokumentista puhumattakaan. Silti reaktiot ovat olleet pelottavan voimakkaita. Reaktiot ovat kertoneet yksiselitteisen perimmäisestä ja syvästä rasismista. Mustan miehen nähdään olevan kertakaikkisen mahdoton yhtälö esittämään kansallissankariamme. Siitä kertovat yleisöpalstat, loputtomat herjanheitot sosiaalisessa mediassa, kuvamanipulaatiot ja nopeasti kyhätyt vitsit ja vertaukset. Jopa vaarattomilta tuntuvat sutkautukset kavereiden kesken. Ei vaadi suurta nerokkuutta tehdä aiheesta Hitler-videota tai Dimitri-pläjäystä. Kummallisinta on ollut havaita suuri yhtenäismielipide siitä, että tulkinnallisuus voidaan yhdellä ihonvärillä ja tietoisella vieraannuttamisella ampua näinkin epä-älyllisesti alas.

Ehkäpä Lyytinen osasi tätä odottaa.

Tässä kohtaa on ehkä viisainta antaa pölyn hieman laskeutua, tunteiden viiletä, katsoa elokuva, kohdata omat mielipiteensä ja muodostaa niistä jotain rakentavaa. Jos vielä elokuvan jälkeenkin musta mies tuntuu sopimattomalta, voidaan kaiketi pohtia oliko elokuva elokuvana hyvä, tarinana onnistunut, tuotteeltaan oikea. Ihonväri on tässä kontekstissa vain taiteellinen keino. Ei mitään muuta.

Ehkäpä dokumentti kertoo tämän kaiken.

Leijonan mysteeri

Suomen vaakunassa on heraldinen leijonahahmo; kruunupäinen jalopeura, joka kohottaa länsimaista miekkaansa ja talloo maahan sapelin eli idän – lähinnä Mongolian ja Turkin – vertauskuvan. Leijona on symbolina peruja Ruotsin ajalta.

Marsalkka-elokuvan valossa kenialainen tarina ja leijona muodostavat erikoisen parin. Leijona on paitsi Suomen kansakunnan symboli, myös Kenian kansalliseläin, näyttääpä niitä olevan jopa kaksin kappalein maan vaakunassa.

On aika huvittavaa, että pohjoinen maa käyttää afrikkalaisperäistä eläintä symbolinaan. Ja tuo sama eläintunnus koristaa paatuneimmankin suomalaisnationalistin habitusta.

Leijona on myyttisyydessään käytetty aihe. Eläimeen on vuosien mittaan liitetty universaaleja käsitteitä kuten urhoollisuus, jalous ja voima sekä rohkeus ja viisaus. Sikäli se nousee kansallisuuksien ylle. Tämän huomasivat näköjään leffan tekijät ja taotuttivat ”uuden ajan Leijonariipuksen” antamaan eläimelle vielä yhden uuden ulottuvuuden.

Leijonan lisäksi kansallisten eläintemme moninainen kirjo on muuten vertaansa vailla. Muille kun riittää carabao tai tunturihaukka, niin meillä on eläinkatraassa ainakin karhu (kansallinen yleiseläin), laulujoutsen, ahven, seitsenpistepirkko ja Suomenhevonen.

Lajien paljoudesta päätellen meillä on paljon suvaitsevaisuutta ja siten vielä toivoakin, jahka saamme otteen tästä kiusallisesta Marsalkka-elokuvasta.

The Marshal of Finland. Marskina Telley Savalas Otieno. Kuva: YLE