Amerikkalaisen sisältömarkkinointigurun ja Content Marketing -instituutin bloggaaja Joe Pulizzin paljon siteerattu blogikirjoitus avaa nopeasti näkymiä Coca-Colan tuleviin markkinointikeinoihin, joissa roolin saa voimakkaasti tämän ajan muotikäsite sisältömarkkinointi.

Coca-Cola kutsuu strategiaansa nimellä Content 2020. Sen keskeinen tavoite on viedä Cokis osaksi populaarikulttuuria, niin että fanit, kuluttajat, Coca-Colan ystävät jne.  kirjoittavat, luovat sisältöä, jakavat tietoa, ottavat kuvia, videoita, toisin sanoen luovat tarinoita ja elävää kulttuuria. Siis elävää kaupallista kulttuurihistoriaa.

Coca-Colan tuottamat animaatiovideot aiheesta ovat hätkähdyttävän avoimia, mutta avoimuudessaan ne korostavat juuri sitä sisältömarkkinoinnin ydintä: sisältöä pitää olla paljon ja avoimesti.

Ero perinteiseen luovaan suunnitteluun on sisältömarkkinoinnissa pohjimmiltaan melkoinen. Tämän strategian valossa siirrytään nyt luovasta kärjestä sisältöjen kärkeen, vähän mutkat suoristaen, laadusta määrään. Cokiksen kohdalla se ei tietenkään tarkoita mitä tahansa sisältöä, vaan mukaansatempaavaa, yleisönsä vangitsevaa sisältöä. Mielenkiintoinen case!

Ohessa pari aiheeseen liittyvää YouTube-pätkää:

CONTENT 2020 PART ONE

CONTENT 2020 PART TWO

Kilpalaulannassa kakkossijasta taistelleet Pekka Haavisto eli @haavisto eli #siksipekka ja Paavo Väyrynen eli @kokokansanpaavo mittelivät tosissaan rinta rinnan. Häkellyttävän ja kunniakkaan kirin suorittanut Väyrynen joutui jäämään ”kakkoselle” kakkoseksi vajaalla 40 000 äänellä, mikä oli voittamaan lähteneelle Väyryselle tietenkin kova isku. Mukit olivat käyneet kaupaksi, into ja itsetunto olivat sellaisissa mitoissa, että paatuneintakin myyntitykkiä hävetti. Aika oli kuitenkin ajanut miehestä ohi. Ja miksei Keskustan aito puoluetukikin. Kakkossijan voitto meni ansaitusti Haavistolle. Hän juhli lähes liikuttavalla riemulla.

Mielenkiintoisempi ei voisi asetelma siis olla. Siitä varmaan politiikan asiantuntijat ja valtiotieteen dosentit kirjoittavat syvällisemmin ja oivaltavammin. Mutta tämä kokonaan uusi media-asetelma, se vasta mielenkiintoiselta näytti!

En muista koskaan nähneeni näin paljon avoimia kuutosia ja kakkosia ja mitä niitä muita nyt sitten olikaan. Sosiaalisen median avoimuus tarkoitti yhtäkkiä myös poliittista avoimuutta – erotuksena salamyhkäisestä vaalisalailusta. Twitteristä käsin koko vaali-ilta oli melko hauskaa seurattavaa. Surffailu televisiossa TV1:n, maikkarin ja FST:n välillä jäi toiselle sijalle kun vaalitägi #vaalit2012 sylki toinen toistaan osuvampia kansalaishuomioita. Milloin oli @haavisto kadoksissa tai @jyrkikatainen ”hiprakassa” selostamassa ehdokkaansa voittoa. Twitterin käsittämättömän nopea reagointinopeus on jotain sellaista, jota vastaan nykypoliitikolla ei ole kuin yksi keino. Olla mahdollisimman aito ja rehellinen. Samaa voisi soveltaa muuallakin, vaikkapa bisnespuolella. Ei sosiaalisen median aikakaudella voi kun olla aito. Virheetön ei toki tarvitse olla, mutta rehellinen omia näkemyksiään ja virheitäkin kohtaan kyllä.

Sähköistynyt kohderyhmä elää ja hengittää yhteisöissä, varsinkin kun jokin kuuma ilmiö on tässä ja nyt. Historiallisuudessaan uusi yhteisöllisyys myös jakaa kansan uudella tavalla kahtia, ei enää niinkään punaisiin ja valkoisiin, vaan verkottuneisiin ja ulkopuolisiin.

Väliaika päättyy keskiviikkona kun ennakkoäänestyksen uurnat aukeavat. Toinen näytös alkakoon!

Tapahtuma järkyttää ja koskettaa erityisesti suomalaisia, jotka suhaavat Tukholman ja Tallinnan väliä poikkeuksellisen ahkerasti monilla kansainväliset kriteerit täyttävillä loistoaluksilla. Yksi niistäkin upposi aivan kotinurkillamme vuonna 1994. Samalla tavalla herkkiä lienevät ruotsalaiset lahden toisella puolella. Elämä jatkuu, vaikka törmäillään, ja niin jatkuu mainonta.

Tragikoominen esimerkki tulee juuri lahden takaa: Tidningen Ångermanland onnistuu asettelemaan “Dödssiffran stiger”-juttunsa kallellaan olevan turmalaivan kuvan kera aukeamalle, jonka oikeaa sivua koristaa Resecityn “Kryssningskväll”-risteilyteeman mainos. Näyttää olevan myös meikäläinen Viking Line mukana markkinointituessa. Jostain tällaisesta mainosasettelusta ehdin jo nähdä painajaisia, mutta totta se on.

Sanomattakin on selvää, että lehdentekijät ovat pahoillaan, mutta eikö tällaisia asioita kukaan huomaa etukäteen? Toimituksen ja ilmoitusmyynnin perinteinen paksu muuriko oli esteenä? Journalistinen riippumattomus? Vaiko suoranainen välinpitämättömyys?

Vahinkoja sattuu, tässä tapauksessa ihmishenkiä ei menetetä, mutta ei tämä kovin erikoista kuvaa anna median syvästä tavasta toimia. Avoin yhteys koko lehden (median) tekemisen prosessien välillä poistaisi tällaiset alkeellisuudet ja vapauttaisi yksittäisen median toimimaan oikeasti asiakastaan palvellen.

Aiheeseen liityvän julkisen keskustelun perusteella vaikuttaa siltä, että olemme edelleen polarisoitunut, kahden mielipiteen kansa. Punaisten ja valkoisten, kansalaissodan ja vapaussodan arpeuttama porukka, jossa herraviha ja työläisten halveksunta elävät omaa väkevää myyttiään. Olemme pian tilanteessa, jossa valtaapitävät ovat hankkeen puolesta ja ns. tavallinen kansa (myös osa taiteentekijöistä ja kulttuuriväestä) sitä vastaan. Tällaisessa asetelmassa ei itse museon hyvyydellä tai huonoudella ole mitään merkitystä.

Guggenheimin museot ovat aina herättäneet keskustelua. Luonnollisia syitä ovat raha, valta, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, vaikutukset kulttuurielämälle ja niin edelleen. Bilbaon museon yhteydessä on tapana aina ottaa esille paitsi arkkitehtuuri myös museon tuoma positiivinen kehitys koko kaupungille. Helposti meinaa unohtua, että Guggenheimin museot tarjoavat myös vertaansa vailla olevia kuvataide-elämyksiä.

Oma kokemukseni Bilbaon museosta on varsin kuvaava. Ensikosketus museoon taisi syntyä Bond-elokuvan myötä, mutta konkreettinen vierailu on ollut kantavimpia kokemuksia. Vuoden 2006 venäläisen taiteen retrospektiivi RUSSIA! oli huikea kuvataide-elämys – ja myös kuratoinnin taidonnäyte. Arkkitehtuuri avasi ovet ja kuvataide kertoi loput. Saattoi siinä bilbaolainen hotelli- ja ravintolayrittäjäkin tienata jotain sivussa… Olisiko tämä konsepti toistettavissa Suomessa?

Voisi kuvitella, että kyllä. Onhan meillä toki jo nyt kelvollisia museoita, gallerioita ja ties vaikka mitä, mutta kansainvälisesti vertaillen, olemme kärpässarjaa.

Subjektiivinen ”kyllä Guggenheimille” on omaa intuitiota. Koko case Guggenheim on itse asiassa merkittävyydeltään, kokoluokaltaan ja mainearvoltaan jotain sellaista, jonka ei pitäisi edes tapahtua, jotain lottovoittoon tai jääkiekon maailmanmestaruuteen verrattavaa. Jos sitä tarjottaisiin Ruotsiin tai Viroon, olisimme katkeria, että taasko näin, miksi ei meille! Mutta nyt kun sitä tuodaan tarjottimella, siinäpä onkin jotain epäilyttävää, kadehdittavaa ja suorastaan tuomittavaa. Guggenheimista on kehkeytymässä valtataistelu isolla V:llä.

Vuoden 2011 viimeisenä päivänä Suomen kenties tunnetuin mainospersoona ja markkinointialan vaikuttaja Ami Hasan lähetti lähipiirilleen pidemmänpuoleisen meilin, jonka sisällön keskeinen huoli liittyi kyllä-puolen liian hillittyyn äänenkäyttöön.

Ohessa lainaus:

“Toivon, että miettisit kannattaako antaa hankkeen vastustajien olla yksinään äänessä vai olisiko sinulla asiaan mielipide, joka kannattaisi tuoda julki.

Julkisesti ilmaistuilla mielipiteillä on suuri merkitys. Se nähtiin viimeksi Katajanokan designhotelli-hankkeessa, jonka kaatamista moni kaupunginvaltuutettu perusteli kansalaisten – siis äänekkäimpien kansalaisten – vastustuksella. Kukaan ei tiedä kuinka laajaa tai yksimielistä tämä vastustus oli, muutaman äänekkään ja ärhäkkään vastustajan mielipide riitti luomaan mielikuvan laajasta vastustuksesta. Olisi valtava sääli jos Guggenheim-hankkeelle kävisi samoin. 

Selvitystyön esittelyn jälkeen hanke menee Kaupunginvaltuustoon, joka päättää edistetäänkö asiaa ja järjestetäänkö arkkitehtuurikilpailu vai ei. Valitettavan usein meidän suomalaisessa kulttuurissamme on tapana varmuuden vuoksi tyrmätä tällaiset hankkeet – ettei vain kukaan pääsisi jälkikäteen osoittamaan sormella. Sormella osoittaminen kun on helpompaa silloin kun jotain on tehty, kuin silloin kun jätetään tekemättä, ” sanoo Ami Hasan.

Ei voi mitään, mutta kuulostaa melko 70-lukulaiselta kirkasotsaiselta hyväuskoisuudelta,  johon suomalaisenemmistö (no, ainakin tämän tutkimuksen mukaisesti) näköjään edelleen kuuluu.

Jos ja kun toimittaja on ammattitaitoinen, hän tarkistaa lähteensä, ei hanki valheita kirjoittamalla itselleen eikä varsinkaan päätoimittajalleen potkuja ja sanktioita. Lähdekritiikki pakottaa keskimääräisen suomalaistoimittajan tekemään työnsä huolella ja kertomaan pääsääntöisesti luotettavia asioita. Siinä on se etu, että ”luotettavuuksia” lukevat lukijat muistavat myös jatkossa tilata maksulliset mediansa. Maksaminen myös madaltaa kynnystä uskoa toimittajaa paremmin.

Mutta ei mainosmaakari voi sen vähempää kertoa valheita, ei oikeastaan ollenkaan. Siitä pitää huolen kuluttajansuoja ynnä muut tahot. Tarkkaan ottaen mainoksissa ei voi esiintyä muuta kuin tosia asioita. Mainoksen erottaa uutisesta sen rehellinen subjektiivisuus, jota tuetaan voimakkailla mielikuvilla. Ei sillä ole mitään tekemistä totuuden tai luotettavuuden kanssa.

Entäs se objektiivisuus? Luotettavuuden yhteydessä viljelty objektiivisuus on termi, joka joutaisi jo romukoppaan – tai on kuulunut sinne jo kauan. Toimittaja on altis vaikutuksille, eikä siinä ole oikeastaan mitään kummallista. Usein jutut syntyvät tai saavat kimmokkeensa jonkun tahon intressistä, intensiivisestä lobbauksesta, suoranaisesta rahoittamisesta tai muusta syystä. Miksi siis kukaan olisi aidosti objektiivinen, ellei sitten halua olla tahallisesti kyyninen. Se kun yleensä tulkitaan objektiivisuudeksi.

Luotettavuuden uudeksi määrittäjäksi ja objektiivisuuden korvaajaksi onkin tarjottu läpinäkyvyyttä, joka ei ole lainkaan hullumpi vaihtoehto. Esimerkiksi amerikkalainen journalismin tutkija ja professori Jeff Jarvis on usein korostanut toimittajan taustojen tuntemista: poliittiset kannat, vaikutteet jne. Tällä piirteellä hänen mielestään luotetaan yleisöön eli median kuluttajaan ja arvostetaan sitä.

Ovatko suomalaiset valmiita läpinäkyvyyteen – vai onko kyse siitä, että haluamme pitää kiinni arvilindmäisestä Totuudesta, joka on kertakaikkisen ”objektiivinen ja luotettava”?

OP-Pohjola-ryhmän mainonnassa piilevä “Salavarakas”-sana on kyhätty kulutetun ja suomalaiseen kielenkäyttöön vahvasti ankkuroituneen salarakas-käsitteen päälle. Uuskäsitteen taustalla on mainostoimisto Bob, joka joskus oli tunnettu nokkelista ja oivaltavista tarinoista ja jopa kansallista mielenkiintoa herättäneistä kampanjoista ynnä muista tempuista. Sakavarakkuutta perustellaan osin tiettävästi jungnerilaisuudella, jolla viitataan kymppitonnin peruskuukausituloihin… No, kampanja mikä kampanja, ja jos vielä toimii, hieno homma!

Uutena käsitteenä sinänsä luova oivallus jää kyllä kakkoseksi toimituksen kansi-iskulle. Nimittäin Seiska heittää jälleen paremmaksi: Petetty Sami Kapanen vei pikarakkaan lemmenlomalle!

Pikarakas. Kyllä ne osaavat!

Tästä ei enää pelastu kukaan. Ei lukija, epäillyn rikoksen uhri tai uhrit, poliisi, media, syytetty, ei kukaan. Iltalehti (ja kumppanit) skuupittaa ja tykittää Auerin jälleen kerran syylliseksi. Tai siis että häntä epäillään syylliseksi raiskaukseen ja hyväksikäyttöön. Ja että poliisi haluaa vangita hänet.

Sillä lailla. Kun ei häntä saatu telkien taakse miehensä murhasta, syytetään sitten rikoksista inhottavimmista: lapsen hyväksikäytöstä ja raiskauksesta.

Eihän sille mitään voi, jos tällainen tulee julkisuuteen juuri nyt. Ilmeisesti aikaisemmin ei tällaisista tiedetty tai tiedot jätettiin jokeriksi hihaan odottamaan oikeaa hetkeä.

Kunnes toisin todistetaan, on lause jolla ei ole enää mitään arvoa tai merkitystä. Mediaa lukevalle yleisölle paketti valmis. Auer on syyllinen. Tuo naama on menetetty, ei sillä voi enää ihmisyyttä jatkaa. Oli sitten syyllinen tai ei.

Keskutelua aiheen ympäriltä mm. Uuden Suomen sivuilta. 

Kirjeet on laadittu kaikkien sääntöjen vastaisesti. Oppikirjoissa kun painotetaan aina voimakkaasti, että suoramarkkinointi ja huumori eivät kuulu yhteen. Vai mitä mieltä olette? Ollaanko ryysistä, kauhee hässäkkä, Henkka tossa yhtenä päivänä, sormi pois pempusta, hyttysille höröä, osta kolme – maksa kolme, tiesiknää, heipsistä, moikka… ja siihen tapaan.

No, poikkeus vahvistaa säännön. Ovathan ne ihan kulttikamaa ja varsinainen odottamisen aihe. Että mitä ne nyt taas ovat keksineet? Kirjeitten kirjoittajalla on kynä hallussa ja sieltä tulee kyllä välillä aivan uskomatonta materiaalia, hyvän maun rajat rytisten tottakai. Todella rohkeaa ja todella omaperäistä! Yes.

Mutta sitten setämeininkiin. Suoran tarkoitus on myydä.  Kaupankäynnin eli ostamisen ja myymisen perusedellytyksiä on halun lisäksi luottamus. Olen ollut kyseisen putiikin asiakas ja saanut erinomaista palvelua. Valikoimat ovat aina olleet kohtuullisen hyvät (näin mainospuheena). Mutta jospa ne eivät eräänä päivänä olekaan? Nettikauppana varastonäkymä saadaan näyttämään laajemmalta kuin se onkaan, mutta entäs kun kirjeen saanut haluaakin mennä fyysisesti tykö?

Mainonnalla on vaikutus myös siihen kuuluisaan hoosiannaa huutavaan ovipumppuun: kivijalkamyymälä, jonka hyllyt eivät notku ja taivu tavaranpaljoudesta, herättää pettymyksen tunteita. Viimeksi kun marssiin kauppaan, näin oli laita uintivarusteiden kanssa. Myönnettäköön, että muuta materiaalia oli riittämiin, mutta kun kuluttaja on aina itsekäs ja odottaa rohkean ja hauskan mainonnan varjolla loputonta tavaran runsautta ja vaihtoehtoja.

Toinen huomio. Varuste.netin suorakirjeitten alareunassa on oikeaoppisesti merkitty myös omistava taho eli Aalto Group Oy. Sen googlailu tuottaa heti kolmantena hakuna markkinaoikeuden linkin, jossa Kilpailuvirasto esittää kilpailunrikkomismaksua. Auts.

Kyse ei ole kuitenkaan Aalto Groupin rikkomuksesta vaan toisen osapuolen, Greendoor Oy:n. Ja tämä kaikki on tapahtunut vuonna 2005. Eipä näillä pitäisi olla merkitystä, mutta huumori saa epäilemään luottamusta normaalia viestintää voimakkaammin. Se kun on voimakas laji.

Silloin kun markkinoinnin ykköskulma on huumori, pitää kivijalan, perustusten ja plänien olla täysin vedenpitäviä, samalla tavalla kuin Varuste.netin myymien kuiva- ja pelastuspukujen. Tämä nyt ainakin läksynä huumoria janoaville muille markkinoijille. Vaikka hyvää ja viihdyttävää huumoria on helppo ja hauska lukea, on tyylilaji väärällään riskejä.

Hirtehinen ehdotus työttömäksi jääneelle Koivistolle olisi, että hän siirtyisi liike-elämän palvelukseen ja koettaisi herätellä henkiin kuolleita yrityksiä. Paitsi, että moni yrityksistä vaikuttaa jo olevan niin sanottu zombi eli elävä kuollut. Mutta haudasta kaivamistakaan ei olla näissä piireissä ennenkään kaihdettu. Saab on sen verran näyttävämpi ja monimutkaisempi case, että liikkeelle voisi lähteä vaikkapa Myllykoskesta. Tosin paperiteollisuudessa saattaa tulla sama pulma vastaan kuin ruumiinherättäjäisissäkin. Jos sisäelimet ja aivot on jo poistettu, ei pelkällä ruumiilla pitkälle pötkitä. Tarvitaan uutta, oikeaa ja todellista, elämää.