Valtakunnallista Yrittäjän Päivää(r) vietettiin eilen. Sitä on vietetty jo vuodesta 1997 alkaen. Päivän pääjuhla järjestettiin Helsingin Narinkkatorilla, mutta suuntasin kuitenkin perheineni Espoon Suurpeltoon ihmettelemään sähköautoajoja.

Espoon kaupungin ja Fortumin järjestämä tilaisuus oli mielenkiintoinen, autoja ja tiimejä oli päiviteltävänä yli puolenkymmentä, ilmaista Wotkinin makkaraa tarjolla ja lapsille pomppulinna.

Porukkaa oli vain hintsusti. Tuulinen, pelkkää infraa sisältävä pelto ja tulevaisuuteen viittaavat sähköajoneuvot vaativat ilmeisesti sen verran mielikuvitusta, että useampi oli  päättänyt jättää tilaisuuden väliin.

Yrittäjänpäivän yksi teemoista oli innovatiivisuus ja kasvuyrittäjyys. Niitä Suomi kaipaa. Mutta miten niihin pääsee käsiksi? Miten esimerkiksi tulisi suhtautua sähköautoihin? Ovatko ne autoja ollenkaan? Miten niistä pitäisi puhua?

Tahatonta päivittelyä aiheutti sähköautotilaisuuden juonto. Vauhdikas juontajapari melskasi ja paasasi mikrofoniin sellaisella mölyllä, joka olisi nostattanut irtopölyt ilmaan jokamiesluokan kisastartissa tai riipinut yli kiihdytysajojen tuhatheppaisten monsteripolttomoottoreiden pauhun.  Mutta nyt vastakohta oli hämmennystä aiheuttava: sähköautot lipuivat verkkaisen ääneti ja kisan luonnekin pohjautui lähinnä energiataloudelliseen ajoon eikä mahdollisimman suuren pikavauhdin saavuttamiseen. Rauhallinen ja selväjärkinen selostus olisi jotenkin sopinut tunnelmaan paremmin, mutta nyt rymisteltiin urakalla – menneen maailman tapaan.

Siitähän tässä on kysymys. Ei niinkään sähköautoista tai muistakaan uusista teknologisista keksinnöistä tai innovaatioista. Vaan puhetavasta.Kun uusista asioista puhutaan perinteisellä kielellä tai tavalla, menee koko sisältö helposti sivu suun. Eikä se ole välttämättä juontajan tai kansalaisen vika. Puhe muotoutuu sitä mukaa kun ilmiöt kehittyvät, ajan myötä, mutta asioista pitää puhua. Innovatiivisuutta pitää tutkia ja tukea, ja löytää käytännön puheesta ja henkilökohtaisesta viestinnästä keino, jolla uutuus aidosti viestittyy. Siis myös retoriikan on kehityttävä.

Kännykkään suhtuduttiin vielä 90-luvun puolivälissä halveksuen, vuodessa tilanne muuttui, parissa vuodessa mummot jo alkoivat kailottaa pikajunissa.

Sähköauto on pelkoa aiheuttava kapistus, hiljainen ja jotenkin liian järkevän oloinen. Niin, miten siitä pitäisi puhua?

Ohessa tapahtuman kuvasatoa:

Eli näin helppoa se periaatteessa on… Ja kuinka paljon Suomessa olisi valmiita tolppia. Näyttää samalta kuin lämppärin johto:

Markkinointilauseet viestittävät puhtaita arvoja:

Ja tätähän on sitten luvassa lisää ensi viikonloppuna Electric Motor Show’ssa Helsingin Messukeskuksessa. Jos ja kun menette, niin kiinnittäkää huomionne myös puheeseen.

Ja ei muuta kuin tankki täyteen tuulisähköä!