Viime viikon kansallinen mediapommi oli uuden Mannerheim-aiheisen ”Suomen Marsalkka” -elokuvan tiedotus ja siitä seurannut kiihkeä keskustelu. Kuten tiedämme, suurinta tunnekuohua on aiheuttanut pääroolin esittäjän ihonväri.

Suomen Marsalkka on mediailmiönä raikas, mutta samalla pelottava. Sen omilla nettisivuilla on tarkka mediaseuranta, blogipäivitys ja rinnakkaiskerronta ynnä muuta. Tekijöillä tuntuu olevan takanaan tarkoitus. Onko se aitoa? Onko tuottaja Erkko Lyytinen markkinointinero? YLE:n hankkeen päätuotanto lienee kuitenkin dokumentti, jonka mainoskampanja tämä erikoiselokuva selvästi on. Mutta markkinointi on tehnyt tehtäviään ja tulokset ovat olleet… puhuttelevia.

Kokonaisuuden idea on aiheen poikkeuksellisessa tulkinnassa. Elokuvan aiheeksi on valittu suurta kansallista mielenkiintoa herättävä Carl-Gustaf Emil Mannerheim: sotilas, kansallissankari ja myytti. Tarinan keskiöön valikoituivat myytin purkaminen ja rakkaudettomuuden kuvaus. Lisäintohimoa herättää sopivasti erään toisen samaista aihetta käsittelevän elokuvan vuosien keskeneräisyys.

Tekijät päätyivät tekemään tarinansa Afrikassa, Kenian ”Riverwoodissa”. Elokuvan omilla nettisivuilla perustellaan seikkaperäisesti afrikkalaisen tarinankerronan taustoja. Samalla tekijät selittävät universaaliuden merkityksestä samastumisprosessissa.

Monikulttuurisuus on myös ohjannut tekijöitä.

Tuottaja Lyytinen kirjoittaa: ” Tiedän, että tarinan viitekehys saattaa tuntua joistakin katsojista vaikealta, jopa käsittämättömältä, mutta elokuva on saanut alkunsa aikana, jolloin nyky-Suomi elää valtavassa murroksessa. Meidän täytyy asemoida itsemme uudella tavalla muuttuneessa maailmassa. Samalla haluamme tukeutua vanhaan ja turvalliseen, ja isänmaallisuus perinteisessä muodossa tuntuu tärkeältä ankkurilta. Tässä tilanteessa tuntui mahdottomalta tehdä elokuvaa perinteisin yli-isänmaallisin nostatuksin.”

Taustalle nousee Lyytisen mukaan tarve ilmaista isänmaallisuutta uudenlaisin keinoin. Lopputuloksena on kelpo disruptio. Mutta tässä vaiheessa mikään ei ole vielä mennyt maalin.

Harva on elokuvaa vielä nähnyt. Harva edes 25 sekunnin traileria. Dokumentista puhumattakaan. Silti reaktiot ovat olleet pelottavan voimakkaita. Reaktiot ovat kertoneet yksiselitteisen perimmäisestä ja syvästä rasismista. Mustan miehen nähdään olevan kertakaikkisen mahdoton yhtälö esittämään kansallissankariamme. Siitä kertovat yleisöpalstat, loputtomat herjanheitot sosiaalisessa mediassa, kuvamanipulaatiot ja nopeasti kyhätyt vitsit ja vertaukset. Jopa vaarattomilta tuntuvat sutkautukset kavereiden kesken. Ei vaadi suurta nerokkuutta tehdä aiheesta Hitler-videota tai Dimitri-pläjäystä. Kummallisinta on ollut havaita suuri yhtenäismielipide siitä, että tulkinnallisuus voidaan yhdellä ihonvärillä ja tietoisella vieraannuttamisella ampua näinkin epä-älyllisesti alas.

Ehkäpä Lyytinen osasi tätä odottaa.

Tässä kohtaa on ehkä viisainta antaa pölyn hieman laskeutua, tunteiden viiletä, katsoa elokuva, kohdata omat mielipiteensä ja muodostaa niistä jotain rakentavaa. Jos vielä elokuvan jälkeenkin musta mies tuntuu sopimattomalta, voidaan kaiketi pohtia oliko elokuva elokuvana hyvä, tarinana onnistunut, tuotteeltaan oikea. Ihonväri on tässä kontekstissa vain taiteellinen keino. Ei mitään muuta.

Ehkäpä dokumentti kertoo tämän kaiken.

Leijonan mysteeri

Suomen vaakunassa on heraldinen leijonahahmo; kruunupäinen jalopeura, joka kohottaa länsimaista miekkaansa ja talloo maahan sapelin eli idän – lähinnä Mongolian ja Turkin – vertauskuvan. Leijona on symbolina peruja Ruotsin ajalta.

Marsalkka-elokuvan valossa kenialainen tarina ja leijona muodostavat erikoisen parin. Leijona on paitsi Suomen kansakunnan symboli, myös Kenian kansalliseläin, näyttääpä niitä olevan jopa kaksin kappalein maan vaakunassa.

On aika huvittavaa, että pohjoinen maa käyttää afrikkalaisperäistä eläintä symbolinaan. Ja tuo sama eläintunnus koristaa paatuneimmankin suomalaisnationalistin habitusta.

Leijona on myyttisyydessään käytetty aihe. Eläimeen on vuosien mittaan liitetty universaaleja käsitteitä kuten urhoollisuus, jalous ja voima sekä rohkeus ja viisaus. Sikäli se nousee kansallisuuksien ylle. Tämän huomasivat näköjään leffan tekijät ja taotuttivat ”uuden ajan Leijonariipuksen” antamaan eläimelle vielä yhden uuden ulottuvuuden.

Leijonan lisäksi kansallisten eläintemme moninainen kirjo on muuten vertaansa vailla. Muille kun riittää carabao tai tunturihaukka, niin meillä on eläinkatraassa ainakin karhu (kansallinen yleiseläin), laulujoutsen, ahven, seitsenpistepirkko ja Suomenhevonen.

Lajien paljoudesta päätellen meillä on paljon suvaitsevaisuutta ja siten vielä toivoakin, jahka saamme otteen tästä kiusallisesta Marsalkka-elokuvasta.

The Marshal of Finland. Marskina Telley Savalas Otieno. Kuva: YLE