Naurahtelua, epäuskoa, hymähtelyä, vähättelyä, tilastotosiasioihin ja virallisiin ennusteisiin tukeutumista, joukkoälyllisyyttä ja toiseuden vieroksuntaa, ja lopulta suoranaista itsepetosta ja sokeutta todellisille tosiasioille. Tähän kaikkeen voi törmätä, kun kohdalle osuu historiallinen muutosvoima – olkoon se sitten kehruu-Jenny, polttomoottori, sähköveturi tai vaikkapa uudenlainen älykännykkä. Tai tuoreeltaan: establishmentin ulkopuolelta ponnistava presidenttiehdokas.
Yhdysvaltalaiset valitsivat 45. presidentikseen Donald Trumpin. Oli toki nähtävissä, että valinta on mahdollinen, osin jopa luotu ja todennäköinen, mutta loppuun asti virallinen näkemys ei tahtonut tätä myöntää. Provosoivasti esiintynyt Trump ei täyttänyt mitään perinteisen poliittisen diskurssin ja perinteen malleja, koska hänen ei tarvinnut. Liikemiehenä hän oli nähnyt mahdollisuutensa ja käytti niiden toteuttamiseen liikemiehen keinoja: annetaan kohderyhmälle sitä mitä he haluavat. Idealisteille ja tulevaisuuden kehittäjille ajatus on vieras. Siitä näkökulmasta yleisölle pitää tarjota jotain sellaista, mitä ei vielä ole olemassa. Mutta sillä tavalla ei voiteta puolelleen suuria yleisöjä.
Suuren yleisön kosiskelu tuntuu myös valveutuneen median näkökulmasta kummalliselta. Osin syystäkin: eihän menneisyyteen tarrautumisella eikä halvoilla ja osin valheellisilla tarinoilla oikeasti muuteta maailmaa paremmaksi – eikä niillä ole aitoa uutisarvoa. Sehän ei Trumpia haitannut. Hänen keinojaan olivat nativistiset diskurssit, eristäytymispolitiikka ja protektionismi. Kaikki asioita, jotka tukivat kampanjaslogania ”Make America great again”. Jo pelkän ”again”-sanan käyttö olisi pitänyt kilistellä kelloja. Kaikki siihen liittyvä on peräpeiliin katsomista. Mutta juuri sitä suuri yleisö oli valmis ostamaan.
Miksi media hävisi?
Jo ensimmäisen vaaliväittelyn jälkeen näytti selvästi siltä, että median perinteiset analyysit ja usko sen omaan muutosvoimaan eivät enää päde. Vastakkain kun olivat ehdokkaat, jotka eivät edes puhuneet samaa kieltä. Hillary Clinton puhui politiikkaa, korosti asioita, faktoja ja poliittista kokeneisuutta. Trump puhui voimakasta tunteen kieltä, jota ei voinut analysoida millään järkevällä kriteeristöllä. Myöskään faktat eivät kuuluneet hänen keinovalikoimiinsa, ainakaan erityisen korostetusti. Media ja Clinton puhuivat samaa kieltä, ja analyysit taipuivat uskomaan Clintonin paremmaksi. Pelisäännöt eivät kuitenkaan olleet enää entisensä median kuluttajille eivätkä etenkään Trumpin kannattajille: muutosvoiman tarve oli liian suuri. Järkipuhe tai gallupeista saadut käppyrät olivat merkityksettömiä. Myös Suomessa, turvallisen välimatkan päästä, oli helppo heiluttaa lippua Clintonille samoista syistä.
Median näkökulmia eivät myöskään edistäneet lukuisat nöyryytysvideot, meemit ja stand-up-vedot, joita Trumpin ympärille tehtailtiin. Niillä vain edistettiin itsepetosta, kasvatettiin leiriytymistä, vahvistettiin oman kuplan pintaa ja hämärrettiin näkymää toiseuteen, Trumpin kannattajiin. Kun loppumetrejä kohden suoritettiin vielä arvovaltaiset ennustepohjaiset analyysit Clintonin voitosta, oli itsepetos sinetöity.
Mihin seuraavaksi?
Median tärkein tehtävä on nyt auttaa kuromaan umpeen jättimäiseksi revennyttä juopaa, jonka muodostavat mielipiteet ja tavoitteet, menneisyyden kaipuu ja tulevaisuuden usko, ihmiset. Vain myöntämällä yksisilmäisyytensä, media voi saada takaisin osan välttämättömästä uskottavuudestaan. Muutoin olemme aidosti mielivallan armoilla. Trumpin erävoitto mediasta ei saa jäädä pysyväksi olotilaksi, muutoin häviäjinä ovat seuraavaksi demokratia ja tulevaisuus, aivan liian arvokkaita asioita menetettäviksi.
Amerikkalainen valtamedia työskentelee aina demokraattien pussiin, eikä yksikään rebuplikaaninen presidentti tai presidenttiehdokas ole ainakaan 40 vuoteen ollut sen mieleen. Niinpä media on jo vuosikymmeniä toiminut osana demokraattien propagandakonetta Hollywoodin ja yliopistopiirien kanssa. Ennen Trumppia yrittämässä Oli McCain ja Romney, jotka molemmat olivat vääränlaisia ihmisiä valtamedian, akateemisen maailman ja Hollywoodin mielestä. He yrittivät kelvata, mutta tulivat hylätyiksi rosvokapitalistina ja äärioikeistolaisena. McCainista tehtiin jopa rasisti.
Niinpä Trump ei edes yrittänyt olla median mieleen. Eikä paljon kenenkään muunkaan. Hän hyökkäsi myös Romneyta ja McCainia vastaan, koska piti heidän aikaisempia kampanjoitaan heikkoina. Siitä lähtien jälkimmäisistä yhtäkkiä tuli median suursuosikkeja. Kukaan ei enää väittänyt McCainea rasistiksi tms.
Trumpin kanssa media on joutunut hankalaan pulmaan. Populistinhan piti luvata mahdottomia ja äänestäjien pettyä. Mutta todellisuudessa talouden nousuvauhti, työllisyyden ennätysluvut ja myös verouudistus ovat innostaneet Trumpin kannattajia ja republikaneja. Valtamedian on taas pakko pitää focus pornomalleissa ja nimettömien lähteiden levittämissä juoruissa, koska se ei halua antaa Trumpille kunniaa mistään.
Median hämmästyttäväksi tehtäväksi onkin tullut yrittää estää populistia toteuttamasta mahdottomia lupauksiaan. Jotka näyttävät toteutuvan – yksi kerrallaan.
Jokuhan sitä aprikoi, että kun tuo ääliö punaniska on onnistunut tekemään itsestään miljardöörin ja presidentin, niin mihin hän olisikaan pystynyt, jos hän olisi yhtä fiksu kuin suomalainen toimittaja! Pitänee paikkansa myös jenkkien demokraattimedian toimittelijoiden suhteen. Eihän valtamedia tule koskaan antamaan anteeksi massiivista kasvojen menetystään presidentinvaalien tuloksen suhteen, mitä osoittaa jo liki hysteeriseksi äitynyt jokapäiväinen mollaaminen.