Eilisen kova uutinen oli Applen odotetty, superpöhisty, huhuttu, jättimäisin markkinointikertomuksin kuorrutettu kosketusnäytöllinen minitietokone. Se oli saanut kasteessa nimekseen iPad. Appleuskovaisille, joihin myös selvästi kuulun, iPadin julkistustapahtuma oli odotettu,  lähes pyhä hetki, joka oli ympäröity kalenteriin voimakkaasti. Kuvia, alustavaa ”tietoa” laitteesta oli pyörinyt nettisivuistoilla jo pitkään, mutta vasta ”virallistus” toisi laitteelle toden. Sana muuttuisi lihaksi.

Kun kello sitten läheni kahdeksaa illalla, istuivat superentusiastit  ja muut seurakuntalaiset sanan äärelle, virittivät wifinsä, Twitter-hashtaginsa ja aloittivat kädet vapisten ja sydän pamppaillen todistuksen seuraamisen. Niin kuin minäkin olisin, ellen olisi ollut sattumoisin Lahdessa. Kaikista näistä päivistä juuri eilen. Ja mitä olinkaan tekemässä, katsomassa teatteria!

Voih, saatat parahtaa, sinä teknologiauskovainen lukijakollegani. Mutta älä vielä luovuta lukuasi. Olin luvannut kalenteriin tämänkin merkinnän, eikä tarvinnut katua. Olin nimittäin todistamassa Suomen nykyteatterin hienoa ja merkittävää hetkeä: Kahdeksan surmanluotia.

Teatteri Vanha Juko Lahdessa, torin kupeessa oli ainakin minulle uusi juttu. Juha Luukkosen jo etukäteen huomiota osakseen saanut näyttämöversion ohjaus ja sovitus tositarinasta ja (Mikko Niskasen) klassikkoelokuvasta oli uutta ja ravistelevaa teatteria, ilmaisultaan paitsi voimakasta, myös teknisesti mielenkiintoisesta seurattavaa. Videokuva, tietokoneet, ”tosi-TV” vs. ”tosi-elämä”, teatteri ja yleisö sekoittuivat, ja mieli meni sopivasti sekaisin.

Surmanluotien aiheina ovat viina ja väkivalta. Suomalaisille tutut. Tragikoomisuuksiin asti venyneet juoppohulluuskohtaukset olivat paikoin ahdistavaa seurattavaa, väkivaltaisuuksien listaaminen oli jo ähkyynnyttävää. Näinkö väkivaltaisia ja ahdistuneita olemme? Mistä se johtuu? Mitä sille pitäisi tehdä? Mitä minä voisin tehdä? Onko lopputuleman pakko olla se viimeinen erhe?

Kauneuttakin oli mukana, musiikkia, toivoa, video pienestä lapsesta. Huippulahjakkaat näyttelijät pistivät itsensä likoon. Soittivat, lauloivat, ryömivät kuola suussa, kävelivät vähissä vaatteissa ulos parinkymmenen asteen pakkaseen videokameran seuratessa, saarnasivat, istuivat, keskittyivät, kyynelehtivät, karjuivat, olivat voimakkaasti niitä hahmoja, joita olivat.

No niin, ja samaan aikaan teatteria tehtiin Applen voimin toisaalla…

Kahdeksan surmanluotia voitti tällä kertaa, ja olin tyytyväinen valintaani (vaikka iPad meneekin tilaukseen, tietty). Hauska yksityiskohta oli se että Jukon lavalla näytteli myös yksi Mac, jolla oli oikea roolikin, ei siis pelkkä tyhjä kuori.  Sitä paitsi jukolaiset ovat bloggereita ja FB:laisia. Osallistuvat siis monella rintamalla.

Menkää Lahteen ja katsokaa näytelmä. Se on teatteria.