Guggenheim, guggis, G, gee… erityisesti taide- ja vaikuttajapiirejä ravistellut kysymys Guggenheimin säätiön museohankkeesta Suomen pääkaupunkiin saa huomenna lisävalaistusta, kun odotettu selvitystyö julkistetaan Finlandia-talossa.

Aiheeseen liityvän julkisen keskustelun perusteella vaikuttaa siltä, että olemme edelleen polarisoitunut, kahden mielipiteen kansa. Punaisten ja valkoisten, kansalaissodan ja vapaussodan arpeuttama porukka, jossa herraviha ja työläisten halveksunta elävät omaa väkevää myyttiään. Olemme pian tilanteessa, jossa valtaapitävät ovat hankkeen puolesta ja ns. tavallinen kansa (myös osa taiteentekijöistä ja kulttuuriväestä) sitä vastaan. Tällaisessa asetelmassa ei itse museon hyvyydellä tai huonoudella ole mitään merkitystä.

Guggenheimin museot ovat aina herättäneet keskustelua. Luonnollisia syitä ovat raha, valta, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, vaikutukset kulttuurielämälle ja niin edelleen. Bilbaon museon yhteydessä on tapana aina ottaa esille paitsi arkkitehtuuri myös museon tuoma positiivinen kehitys koko kaupungille. Helposti meinaa unohtua, että Guggenheimin museot tarjoavat myös vertaansa vailla olevia kuvataide-elämyksiä.

Oma kokemukseni Bilbaon museosta on varsin kuvaava. Ensikosketus museoon taisi syntyä Bond-elokuvan myötä, mutta konkreettinen vierailu on ollut kantavimpia kokemuksia. Vuoden 2006 venäläisen taiteen retrospektiivi RUSSIA! oli huikea kuvataide-elämys – ja myös kuratoinnin taidonnäyte. Arkkitehtuuri avasi ovet ja kuvataide kertoi loput. Saattoi siinä bilbaolainen hotelli- ja ravintolayrittäjäkin tienata jotain sivussa… Olisiko tämä konsepti toistettavissa Suomessa?

Voisi kuvitella, että kyllä. Onhan meillä toki jo nyt kelvollisia museoita, gallerioita ja ties vaikka mitä, mutta kansainvälisesti vertaillen, olemme kärpässarjaa.

Subjektiivinen ”kyllä Guggenheimille” on omaa intuitiota. Koko case Guggenheim on itse asiassa merkittävyydeltään, kokoluokaltaan ja mainearvoltaan jotain sellaista, jonka ei pitäisi edes tapahtua, jotain lottovoittoon tai jääkiekon maailmanmestaruuteen verrattavaa. Jos sitä tarjottaisiin Ruotsiin tai Viroon, olisimme katkeria, että taasko näin, miksi ei meille! Mutta nyt kun sitä tuodaan tarjottimella, siinäpä onkin jotain epäilyttävää, kadehdittavaa ja suorastaan tuomittavaa. Guggenheimista on kehkeytymässä valtataistelu isolla V:llä.

Vuoden 2011 viimeisenä päivänä Suomen kenties tunnetuin mainospersoona ja markkinointialan vaikuttaja Ami Hasan lähetti lähipiirilleen pidemmänpuoleisen meilin, jonka sisällön keskeinen huoli liittyi kyllä-puolen liian hillittyyn äänenkäyttöön.

Ohessa lainaus:

“Toivon, että miettisit kannattaako antaa hankkeen vastustajien olla yksinään äänessä vai olisiko sinulla asiaan mielipide, joka kannattaisi tuoda julki.

Julkisesti ilmaistuilla mielipiteillä on suuri merkitys. Se nähtiin viimeksi Katajanokan designhotelli-hankkeessa, jonka kaatamista moni kaupunginvaltuutettu perusteli kansalaisten – siis äänekkäimpien kansalaisten – vastustuksella. Kukaan ei tiedä kuinka laajaa tai yksimielistä tämä vastustus oli, muutaman äänekkään ja ärhäkkään vastustajan mielipide riitti luomaan mielikuvan laajasta vastustuksesta. Olisi valtava sääli jos Guggenheim-hankkeelle kävisi samoin. 

Selvitystyön esittelyn jälkeen hanke menee Kaupunginvaltuustoon, joka päättää edistetäänkö asiaa ja järjestetäänkö arkkitehtuurikilpailu vai ei. Valitettavan usein meidän suomalaisessa kulttuurissamme on tapana varmuuden vuoksi tyrmätä tällaiset hankkeet – ettei vain kukaan pääsisi jälkikäteen osoittamaan sormella. Sormella osoittaminen kun on helpompaa silloin kun jotain on tehty, kuin silloin kun jätetään tekemättä, ” sanoo Ami Hasan.