Tohtori Niklas ja Herra Herlin

Kuinka suhtautua julkisesti kuollutta isäänsä parjaavaan henkilöön, jolla on itsellään vaikutusvaltaa niin mielipiteisiin kuin kaupallisiin ulottuvuuksiinkin?

Viittaan siis Niklas Herlinin Uuden Suomen näkökulmakirjoitukseen ”Pahan ihmisen seurassa”, joka on tätä kirjoitettaessa kerännyt yli 400 kommenttia. Kirjoitus käsittelee sekä Herlinin isästä Pekka Herlinistä julkaistua tuoretta elämäkertaa (Otava) että isää itseään. Kirjoitus on voimakas tunteenpurkaus, jossa on reilu annos vihaa.

On selvää, että kirjoitus kiinnostaa. Suorasukainen ja julkinen viha isäänsä kohtaan herättää tunteita niin puolesta kuin vastaan. Yksioikoisuudessaan se on dualistinen, isän ja pojan, hyvän ja pahan, mustan ja valkoisen sekä vihan ja rakkauden merkillinen ulostulo.

Herlin kuvaa isäänsä pystyyn nostetuksi paskaksi ja ihmishirviöksi. Voiko hersyvämmin kirjoittaa? Synnit ovat joskus niin syviä ja voimakkaita, että niitä on mahdoton niellä, saati anteeksi antaa. Mutta voiko kukaan kirjoittaa isästään näin?

Sanotaan että hedelmistään puu tunnetaan. Eivät Herlinien nuoremmat painokset näytä itse saatanasta olevan kotoisin. Oppineita, sivistyneitä, taitavia, kovia, mutta eivät pahoja. Ovelia kauppamiehiä, sanoisin. Toimittaja ja kustantaja (Teos) Niklas H mukaan lukien.

Niklas Herlinin raju purkaus ei loppujen lopuksi herätä niinkään sympatiaa kuin kiinnostusta tietää vihan syitä. Kirjoituksen musta mustaa vasten on tyhjä kontrasti. Oidipaalinen pakollinen isäntappo onnistuisi mielestäni tehokkaammin hyvyydellä, mutta se ei taidakaan olla the case. Omista onnettomista kokemuksista kumpuava purkaus herättää miltei pakonomaisen tykytyksen, joka ei purkaudu muutoin kuin elämäkerta ostamalla. Siis loistavaa markkinointia.

En tiedä, oliko se purkauksen tarkoitus, mutta sellaiseksi se kääntyy. Kirjoitus sisältää myös muuta henkilökohtaista kaunaa, ja luvalla sanoen osittain keskenkasvuiselta kuulostavaa osoittelua, mutta sallittakoon se tässä tyylilajissa. Rajua, mutta aitoa.

(Visited 7 times, 1 visits today)

1 Kommentti

  1. tammikuu44 26.9.2009 at 21:52

    Väistämättä tuli mieleeni antiikin suuret tragediat, joissa kysymys on vallasta, ihmisistä ja jumalista, kostosta, hyvityksen saamisesta. Herlinin perhe edustaa nykymaailmassa valtaa ja kuninkaita, raha jumalia. Kysymys on antiikin tapaan vallan ja rahan polttopisteessä elävän perheen ja suvun sisäisistä ristiriidosita, pojan kostosta isälle.
    Valta turmelee, jumalat ovat arvaamattomia.

    Mitäpä muuta tavallinen ihminen tekee kuin ihmettelee: mikään maailmassa ei ole muuttunut, onko sittenkin olemassa jonkilainen rahan ja vallan kirous. Paneeko se väistämättä ihmisen toimimaan niin, että tuottaa tuskaa itselleen ja läheisilleen, kasvattaa ihmisen tunteetonta ja kovaa puolta? Kaikki me kuitenkin rahaa ja valtaa himoitsemme…

    Tämä vain tämmöinen ajatusleikki.

    Reply
    1. buzzikuski 28.9.2009 at 07:57

      Sitähän ne himoitut raha ja valta helposti herättävät, katkeruutta ja kovuutta. Mutta toisaalta yliannostettuna mitkä tahansa asiat. Raha sinänsä ei ole pahasta, päinvastoin. Helppona maksuvälineenä se yksinkertaistaa monta asiaa, kiertää turhan ja liiallisen byrokratian ja antaa viisaasti käytettynä vapauden, joka antaa tilaa myös aidolle ajattelulle. Myös valta vastuullisesti käytettynä on hyvä asia.
      Pitäisikö tässä vaiheessa ottaa aasinsilta viiniin, jota on kutsuttu myös viisasten juomaksi. Monet Herlinien suvun tragedioista liittyivät paitsi rahan ja vallan, myös viinin yliannostukseen. -RK

      Reply

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *