Provokaation mestari Björn Wahlroos on median suosikki. Hän on rikas, tyylitajuinen, poliittisesti yllättävä, virheetön niin artikulaatiossaan kuin kaksirivisissä liituraidoissaankin… Ja median kannalta mikä parhainta, hän on kiperäsanainen kärjistäjä, joka sanoessaan melkein mitä tahansa päätyy otsikoihin ja kahvipöytäpäivittelyihin. Sellaisia hahmoja me tietysti kaipaamme, niin lukijat kuin mediakin, totta kai!

Ja kun ei oikea Nalle riitä, niin keksitään vaikka sitten lisää. Sen verran hän on antanut henkilökohtaisesta brändistään materiaaliohjeita ja koodistoa, että aina ei tarvita edes oikeaa Wahlroosia sanomaan mitä sanoo. Meissä jokaisessa asuu Wahlroos.

Tämän päivän Kauppalehdessä toimittaja Tommi Aitio kuvailee 3sivun kritiikissään Janne Kuusen kirjoittamaa Banksteri-kirjaa, jossa semi-kuvitteelliset Wahlroosit ovat pääosassa. Kirjan kuvastossa on mukana tietenkin siniveristen juhlia, luokkaerot, stalinismi ja kapitalismin karnevalisointi omassa surrealismissaan, mikä Aition tulkinnan mukaan antaa kirjailija Kuuselle oikeuden herjaan ja törkypuheisiin. Mikäs siinä, jos lopputulos on aikaansa kuvaava ja sillä tavalla hauska.

Toinen lähiesimerkki Wahlroosista sekä todellisena että fiktiivisenä hahmona löytyy tuoreimmasta Image-lehdestä. Siinä lehden viiltäväkynäinen satiirikko Turo Kuningas nostaa imaginäärisessä Erikoishaastattelussa (reunahuomautuksella; haastattelu, jota ei ole koskaan tehty) päähahmoksi mielikuvitus-Wahlroosin, joka laukoo mukamashaastattelussa pahanpäiväisiä vittumaisuuksia niin että lukijaa kylmää. Mielikuvituksen rajoja on omiaan hämärtämään Anja Reposen kuvituskuva Nallesta, joka kyllä kovasti muistuttaa todellisuuden henkilöä.

Mielenkiintoinen ilmiö! Nalle laukoo kovilla ja provosoi, ja mitä tapahtuukaan, provosoidumme. Nalle pääsee kuviin ja kansiin, Nalle puhuu lehtien palstoilla ja saiteilla. Nallea siteerataan. Nallesta kehkeytyy pikkuhiljaa narratiivinen mediahahmo. Todellinen ja samalla mielikuvituksellinen. Hän alkaa elää omaa elämäänsä, hänestä kehkeytyy barthesilainen tuote, joka irtautuu luomastaan luomuksesta. Hänestä kehkeytyy polttoainetta tarinoihin, joita ei todellisuudessa ole. Ja juuri narratiivinen todellisus on se, jota oikeastaan elämme. Todellisuudella ei ole niin väliksi, kunhan kertomus on hyvä. Nalle on kertomus, jota emme enää hallitse.

Entäpäs sellainen pikkuseikka, kuin kunnia ja ihmisenä oleminen? Henkilöön kohdistuva satiiri, joka tässä konteksissa on pikemminkin jo herjaa, joutaisi jo kunnianloukkaustasolle jos kyseessä olisi yksityishenkilö. Mutta kun Nallen tapauksessa kyse on tietysti julkisuuden henkilöstä, voidaan olettaa että tulkinnanvaraisuudet pelastavat kirjoittajat ja päätoimittajat linnareissuilta.

Dialogi on kertomuksen lajeista kiinnostavin, koska totuus elää dialogissa. Fiktiivinen dialogi todellisen ihmisen suulla on kuitenkin haastava laji. Siksipä Kuninkaan Erikoishaastattelupalsta Imagessa on monella tapaa kiinnostava ilmiö. Sinne ei päädy kuka tahansa sanomaan mitä tahansa. Sinne päätyvät aikansa peilit. Todellisuus muodostuu dialogissa fiktiosta, oletuksista ja jatkokärjistyksistä. Näinkö se on – voisiko kohteella olla mahdollisuus puolustautua, vai eikö yksinkertaisesti edes kannata? Tarinat syntyvät joka tapauksessa, oletan.